©Timo Ahjos 17.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Vuodet 1954-59 Kumpulassa, osa 6A

Kumpulan imagon muuttuminen päinvastaiseksi

Kumpula oli 1950-60 -luvuilla työläiskaupunginosa. Siellä on kuitenkin aina ollut paljon omakotitaloja. En ole missään vaiheessa tuntenut ketään, joka asui siellä omakotitalossa enkä ole käynyt siellä kylässäkään yhdessäkään omakotitalossa. Minulla ei siis ole minkäänlaista mielikuvaa, minkälaisia ihmisiä siellä silloin asui omakotitaloissa.

Kumpulan pienkerrostaloissa, jotka ovat kaikki 2-kerroksisia, asuttiin ahtaasti pienissä asunnoissa, joissa oli vain vähän ns. mukavuuksia. Yhtenä aamuna jaoin sijaisena Helsingin Sanomia Limingantien taloihin, jolloin pääsin näkemään niiden rappukäytävät sisältäpäin. Jos joku perhe sai kaupungin vuokra-asunnon vaikkapa Jakomäestä, heille oltiin kateellisia, kun niissä taloissa oli asunnoissa kylpyammeet. Nykyisin Kumpulan imago on aivan toisenlainen. Esim. meidän talon nykyinen tyypillinen osakas ja asukas on nuori akateeminen lapseton aikuinen, joka on kasvanut esim. Tapiolassa tai muussa perinteisesti arvostetussa porvarillisessa kaupunginosassa, mutta on halunnut muuttaa taloon, jossa on sosiaalista kanssakäymistä muiden asukkaiden kanssa. Sillä hinnalla, millä joku osti meidän entisen asunnon äidin kuoleman jälkeen 2010-luvun alussa, siis 37 neliömetrin yksiön 1940-luvun lopun pula-aikana rakennetusta puutalosta, olisi saanut esim. tästä talosta, missä nyt asun Ylä-Malmilla, 50 neliömetrin kaksion 30 vuotta uudemmasta punatiiliverhotusta betonielementtitalosta. Nykyisin siinäkin talossa Kumpulassa on sentään suihkukoppi jokaisessa asunnossa. Kumpula oli vuoden 2000 presidentinvaaleissa Helsingin vaalipiireistä ainoa, jossa Esko Aho sai eniten ääniä. Vihreät lienee siellä yleenssä eniten äänestetty puolue.

Talomme A-rappu ja sen asukkaat

Talomme oli siis 2-kerroksinen pienkerrostalo, jossa oli 26 yksiötä. Kaikkiin rappukäytäviin oli ovi pihan puolella. A-rapun aulasta – jos niin voi sanoa – pääsi sisäkautta A- ja B-rapun yhteiseen kellaritilaan, missä jokaisella huoneistolla oli oma puuliiteri ja ruokakellari. Talossa oli kivijalka, jossa oli ikkunat puuliitereihin. Silloin kun talossa ei vielä ollut keskuslämmitystä vaan asunnoissa oli kaakeliuunit ja puuhellat, jokainen asukas tilasi omat halkonsa ja heitti ne kivijalan ikkunasta kellarin käytävälle. A-rapun ensimmäisen kerroksen asunnot olivat siten puoli kerrosta ylempänä kuin ulko-ovi. Ensimmäisen ja toisen kerroksen puolivälissä oli jokaisessa rapussa tuuletusparveke, mutta ne purettiin jo 1950-luvulla turvallisuussyistä. Huoneistokohtaisia parvekkeita ei ollut.

Onko sopivaa mainita täällä silloisten asukkaiden nimiä?

Mietin kauan, onko sopivaa mainita tässä asukkaiden nimiä. Koodasin tähän tiedostoon määrityksen, että Google ja muut hakukoneet eivät indeksoi tätä sivua. Jos siis joku hakee omalla nimellään, mitä hänestä on netissä julkaistu, tämä sivu ei tule esille. Mutta jos hän tulee muulla tavalla tälle sivulle, hän löytää täältä silloisten naapureittensa nimiä, jotka ovat ehkä jo itseltä unohtuneet, mutta jotka on mukava palauttaa mieleen.

Muistikuviani A-rapun asukkaista

Korostan vielä sitä, että nämä ovat vain minun muistikuvia. Luettelen asunnoittain mukavia asioita, mitä asukkaista muistan. Muistikuvat ovat eri vuosilta ajalta 1954-1967, jolloin talossa asuin, mutta pääosin vuosilta 1954-59.

Asunto A1

Asukkaat eläkkeellä oleva maalari Paavo Hietanen ja hänen vaimonsa, joka työskenteli oopperan keittiössä. Mies pyysi minua joskus viemään veikkauskupongin veikkausasiamiehen toimistoon. Siihen aikaan veikkauskuponkiin piti kirjoittaa oma nimi ja osoite. Kiinnitin huomiota siihen, että hän oli kirjoittanut nimensä niin epäselvästi, että siinä näkyi oikeastaan vain “P----------- H----------”. Kun huomautin siitä hänelle, hän vastasi, että ne kyllä Veikkauksessa tietävät hänet, kun hän veikkaa joka viikko.

Yhtenä iltana poliisi ajoi takaa jotakin miestä siten, että poliisiauto ajoi yllättäen pihasta toiseen. He toivoivat, että mies säikähtäisi poliisiauton pihaan ajoa ja lähtisi juoksemaan, paljastaen siten itsensä. Kun mies oli paennut poliisia meidän pihaan, hän meni sisään ensimmäiseen rappuun ja soitti siellä ensimmäisen asunnon ovikelloa tietämättä ollenkaan, kuka siinä asuu. Kun Paavo Hietanen avasi oven, mies selitti hänelle vaikean tilanteensa, että poliisi ajaa häntä takaa. Paavo sääli vaikeassa tilanteessa oleva tuntematonta miestä, pyysi hänet sisälle ja tarjosi hänelle vaimonsa jääkaappiin iltapalaksi tekemiä “oopperavoileipiä”. Vaimo oli kuulemma ollut kotiin tultuaan siitä vihainen.

Asunto A2

Asukkaina naiset Nikkanen ja Hämäläinen. Toinen heistä oli hihittävän tyttömäinen ja toinen miehekäs mörökölli. He eivät kommunikoineet meidän lasten kanssa.

Asunto A3

Alkuaikoina siinä asui perhe, jossa oli kaksi minua nuorempaa tyttöä. Heidän nimiä en muista. He muuttivat pois. Sen jälkeisistä asukkaista minulla ei ole tietoa tai muistikuvaa,

Asunto A4

Tuo asunto oli meidän asunnon lisäksi ainoa, missä asui 6-henkinen perhe, sukunimeltään Alanko. Heillä oli vielä hiukan pienempi asunto kuin meillä ja ikkunat vain yhteen suuntaan eli pihalle. Perheessä oli neljä viehättävää tyttöä. Vanhin oli minun ikäinen Tytti. Nuoremmat olivat Tarja, Hannele ja Henna. Kun olin itse 12-vuotias, kävin kerran Tarjan kanssa Linnanmäellä. Kävelimme kotoa sinne ja takaisin. Kuljimme suuntavaiston ohjaamina ilman mitään karttaa suorinta reittiä emmekä siis kiertäneet katuja pitkin. Tarja oli ehkä 10-11- vuotias ja viihdyimme hyvin toistemme seurassa.

Perheen isä oli aika agressiivinen tyyppi. Hän toimi yhdessä vaiheessa talonmiehenä ja kävi pyytämässä meidän äidiltä talon alakerrassa olevan verstaan avainta. Meillä oli se avain, koska isäni toimi talon isännöitsijänä. Avaimen annettuaan meidän äiti sanoi minulle: “Mene Timo katsomaan, että se ovi tulee varmasti kiinni!” Siitä talonmies tietysti raivostui, kun häneen ei luotettu. Myöhemmin hän ilmeisesti kosti tuon väittämällä, että minä olin rikkonut yhden kellarin halkoluukun ikkunan lasin lapioidessani lunta sen ikkunan edessä. Se lasi oli keskeltä poikki, mutta molemmat osat olivat vielä siinä raameissa. Minä ensin kiistin rikkoneeni sitä ja yritin todistaa sen osoittamalla, että siinä katkaisupinnalla oli pölyä ja jopa kuivunut maalipisara. Silloin hän alkoi huutaa minulle “Älä kinaa!, Älä kinaa!” Silloin minä ja isäni, joka oli kutsuttu isännöitsijänä katsomaan “Timon rikkomaa ikkunaa”, teimme hiljaa sen johtopäätöksen, että asiasta on turha enää keskustella. Isä otti hoitaakseen sen ikkunan korjauttamisen – varmaankin talon laskuun. Sillä miehellä oli sellainen etuvetoinen Citroën -henkilöauto, jossa ovet avautuivat eri suuntaan kuin muissa autoissa. Joskus hän kaahaili sillä hurjaa vauhtia Vallilan siirtolapuutarhan ja Limingantien välisillä peltoteillä.

Asunto A5

Ruotsinkielinen Lindholmin perhe, johon kuului isä, äiti ja minua ehkä noin 5 vuotta vanhempi poika Nils (“Nisse”). Heillä oli ensimmäisenä televisio ja koko talon väki kävi sitä heillä katsomassa. Varsinkin lauantai-iltaisin Rakennusmestarien talolta televisioitu Niilo Tarvajärven juontama Laatikkoleikki keräsi suuren yleisön. Sinne mentiin kutsumatta – soitettiin vain ovikelloa ja kysyttiin “Saanko tulla televisiota katsomaan?” Aina päästettiin sisään. Aikuisille oli laitettu tuoleja riviin ja lapset istuivat lattialla heidän ja television välissä. Sanomattakin on selvää, että television kuva oli siihen aikaan mustavalkoinen.

Minulle on jäänyt pysyvästi mieleen, kun rouva kertoi toiselle rouvalle käynnistään lihakaupassa. “Jag sa honom, att en så saatanan snadi pala hampparinkäyrää och han skrattade så!”. Myöhemmin Nilsillä oli uutena ostettu MZ-merkkinen moottoripyörä. Hän kyyditsi minuakin sillä yhden tällaisen esittelykierroksen verran: Limingantie – Intiankatu – Koskelantie – Sofianlehdonkatu – Isonniitynkatu – Limingantie. Kyyti oli yllättävän tasaista, mutta pelkäsin kuitenkin koko ajan. En muista, oliko hänellä kypärä päässä, mutta minulla ei ainakaan ollut. Perheen isä kävi muistaakseni mopolla työssä.

Asunto A6

Herra Uimonen oli työssä Helsingin keskusvankilassa – ehkä jossakin taloushallintotehtävässä. Hän kävi töissä mustalla polkupyörällä, jossa oli erikoisen paksut renkaat, ja hän ajoi sillä aina hyvin hitaasti. Hän oli varmaankin joskus komentanut ikkunastaan kadulla metelöiviä muissa taloissa asuvia poikia, jotka olivat siinä yhteydessä huomanneet, että hänellä on ärrä-vika. Kerran samat pojat tekivät hänelle sellaisen ilkeyden, että he menivät jalkakäytävän reunalle istumaan muutaman metrin välein. Kun Uimonen ajoi siitä hiljaa ohitse, kukin poika tervehti häntä vuorollaan sanoen “Terve!” hänen tavallaan ärrää murtaen.

Asunto A7

Siinä asui aluksi Leväsen perhe, johon kuului sitttemmin kiinteistövälitysfirman perustanut, minua huomattavasti vanhempi poika Esa Levänen. Heillä oli auto, farmarimallinen IFA F8. He muuttivat omakotitaloon Toukolaan, jonka jälkeen asunnossa asui maalari Uuno Loikkanen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi lapsista oli Kalevi, nuorempi Heli. Kalevi lienee ollut minua 3 vuotta nuorempi. Heilläkin oli televisio. He suhtautuivat minuun erityisen ystävällisesti ja kävin heillä säännöllisesti katsomassa amerikkaista sarjaa “Tohtori Bartonin kokeet”. Se tuli torstai-iltaisin, mutta en muista, tuliko se kahden viikon välein vaiko vain kerran kuukaudessa. Se oli amerikkalainen sarja, jonka nimiroolissa näytteli George Nader. Hänet tapasin henkilökohtaisesti kesällä 1965 Hampurissa kadulla, missä kuvattiin Jerry Cotton -elokuvaa. Sain silloin hänen nimikirjoituksensakin. En koskaan lukenut suomalaisia Jerry Cotton lehtiä, mutta hän oli jokaisen lehden kansikuvassa.

Loikkanen osti toisinaan pojalleen erilaisia muovisia lentokoneiden ja muiden pienoismallien rakennussarjoja ja pyysi minut aina sitten heille kokoamaan sen. Olen monta kertaa myöhemmin miettinyt ja katunut, että en koskaan osannut jakaa sitä kokoamistyötä Kalevin ja itseni kesken. Minä kokosin ja Kalevi sai vain katsoa vieressä. Toivottavasti hänelle oli sitten edes jotakin iloa niistä valmiiksi kokoamistani pienoismalleista.

Asunto A8

Siinä asui vaimonsa kanssa herra Turunen, joka työskenteli Alppilan kirkossa suntiona tai vahtimestarina. Heillä oli luultavasti jo kotoa pois muuttanut aikuinen tytär. Turusella oli auto, sellainen pyöreämuotoinen 1950-luvun Austin, jota hän ajoi hitaasti ja varovaisesti, ikäänkuin kirkollisellla hartaudella.

Seuraava asunto onkin sitten jo B-rapussa. Kirjoitan siitä erillisen artikkelin, samoin kuin C-rapusta.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.