©Timo Ahjos 18.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Talomme B-rappu ja sen asukkaat

Googlen hakukone ei näytä tätä sivua.

B-rapun rakenne

Talo on L-kirjaimen muotoinen ja se on kolmen kadun varrella, joista keskimmäinen on jyrkkä mäki. Mäen eli Vuoksentien puoleiset kahden asuinkerroksen ikkunat ovat keskenään samalla korkeudella, jolloin kivijalka on mäen yläpäässä vain muutaman kymmenen sentin korkuinen, mutta mäen alapäässä jo kuorma-auton korkuinen. Alapäässä kivijalassa on ovi vuokrattuun verstaaseen. Joidenkin B-rapun asuntojen ikkunat ovat sekä kadun että pihan puolella samalla tasolla C-rapun ikkunoiden kanssa, mutta niiden välissä puolikerroksissa on asunnot B9 ja B14, joiden ikkunat ovat samalla tasolla A-rapun ikkunoiden kanssa ja ne avautuvat Limingantielle tai pihalle. Laitan tänne myöhemmin valokuva-albumiin kuvia, joista tämä vaikeasti selitettävä rakenne selviää.

B-rappuun mennään pihan puolelta ovesta, joka on samalla korkeudella kuin A-rapun asunnot eli huomattavasti maan pintaa korkeammalla. Ovelle noustaan kivisiä ulkoportaita pitkin. Kun sitten mennään ovesta sisään, suoraan edessä hyvin lyhyen käytävän päässsä on asunnon B9 ovi. Se ja sen yläpuolella oleva B14 ovat talon ainoat huoneistot, joissa on ikkuna sekä kadun että pihan puolelle. Toki kulmahuoneistoistakin on ikkuna kahteen eri suuntaan.

Asunto B9

Asunnon keittiön ikkuna on pihan puolelle, ”kamarin” ikkuna kadun puolelle. Keittiössä istui jatkuvasti keinutuolissa vanha nainen, jota kutsuimme muistaakseni nimellä ”Pietikäisen mummu”. Hänen kerrottiin omistavan sen osakkeen (kuten silloin sanottiin). Hän oli ilmeisesti lähes liikuntakyvytön eikä koskaan käynyt ulkona. Kaupungin auto haki hänet määräajoin johonkin kaupungin laitokseen saunomaan. Muina asukkaina huoneistossa oli venäläisperäinen Danilotskin perhe. Sen nimistä sukua oli Helsingissä ollut jo kymmeniä vuosia. En koskaan kuullut heidän puhuvan venäjää, joten mitään hiljattain Suomeen muuttaneita he eivät olleet. Heillä oli tapana tuulettaa rappukäytävään, jolloin sinne tuli usein voimakas haju. Siitä sanottiin, että ”ryssän tuntee hajusta”, mutta joku selitti, että he söivät paljon kaalisoppaa ja haju tuli siitä.

Perheessä oli isän ja äidin lisäksi minua ehkä vain vuoden vanhempi tytär Ira Tuulikki ja minun ikäinen poika Valdemar. Äiti kutsui usein poikaa kotiin huutamalla ulkorapun päällä seisten kovalla äänellä ”Valdemarii! Valdemarii”. Valdemar oli kanssani samalla luokalla kansakoulun 3-4 luokilla. Kun hän oli saanut äidinkielestä huonomman arvosanan kuin minä, äiti valitti siitä opettajalle ja sanoi lukeneensa Timon kirjoituksia, jotka eivät olleet yhtään parempia kuin Valdemarin kirjoitukset.

Asunnot B10 ja B11

Nuo kaksi asuntoa oli yhdistetty yhdeksi asunnoksi siten, että rappukäytävässä oli edelleen ovet molempiin, mutta B10:n ovi oli pysyvästi suljettu. En koskaan käynyt sisällä tuossa yhdistetyssä asunnossa, joten en tiedä, miten sisätilat oli järjestetty. Kadullekin näkyi kerrossänky.

Asunnossa asui 5-henkinen perhe, jonka isän kerrottiin olevan insinööri. Sukunimi oli Paul. Lapsista vanhin oli poika Bo. Hän oli minua niin paljon vanhempi, että meillä ei ollut mitään yhteistä. Pihalla vain moikkasimme ja joskus vaihdoimme muutaman sanan. Hänen veljensä Hans on minua kaksi vuottta vanhempi. Hänen kanssaan minulla oli paljon yhteistä, mm. valokuvauksen opettelu. Kerron siitä myöhemmin keskikouluajan harrastuksissa. Hans teki sittemmin elämäntyönsä tunnettuna lehtikuvaajana. Oma perhe kutsui häntä nimellä ”Naa”. Perheen tytär Maj eli ”Maikku” oli minun ikäinen. Hänen kanssaan pelasin toisinaan ulkopelejä. Perheen lapset kävivät ruotsinkieliset koulut, joista oppikoulu ”Åggelby Svenska Samskola” oli Oulunkylässä saakka.

Asunto B12

Asunnossa asui leskirouva ”Talposen täti”. Hän oli lyhyt isorintainen nainen, joka työskenteli Arabiassa liivitehtaassa ompelijana. Kerran hän arvosteli minulle Kaija-siskoni rintaliiviä. Hänellä oli toisinaan joku opiskelijapoika alivuokralaisena. Hänellä oli tapana halata lapsia. Minä koin sen kiusallisena, kun en ollut sellaiseen tottunut enkä osannut siitä nauttia. Kun pääsin ylioppilaaksi, hän antoi minulle lahjaksi rahaa oman päiväpalkkansa verran.

Asunto B13

Asunnon omisti Mäkelä, jolla oli vaimo ja minua nuorempi tytär. Huoneiston 2 ikkunaa olivat pihan puolelle talon nurkkaan, mihin ei koskaan paistanut aurinko ja mihin lasten äänet pihalta hyvin kuuluivat. ”Mäkelän muija”, kuten perheen äitiä kutsuimme, oli ilmeisesti komentanut pihalla leikkiviä lapsia olemaan hiljaa. Lapset eivät hänestä pitäneet ja hänen ärsyttämiseksi pihalla hoilotettiin joskus pilkkalaulua perheen tyttärestä. Siinä vain toistettiin tietyllä nuotilla lukemattomia kertoja: ”Hanna Katariina Mäkelä! - Hanna Katariina Mäkelä! - jne. He eivät sitä kauan kestäneet, vaan muuttivat jonnekin Helsingin ulkopuolelle. Vain perheen isä yöpyi asunnossa Helsingissä käydessään. Hän oli lapsia kohtaan ystävällinen.

Asunto B14

Asukkaina Häkkisen pariskunta ja heidän tytär Tuula, joka oli minua hiukan vanhempi. Tuulaan en koskaan oikein tutustunut. Hän vietti aikaansa jossakin muualla kuin meidän pihalla. Sen sijaan perheen isä oli usein pihalla juttelemassa naapureiden kanssa. Hänellä oli auto, sininen IFA F9. Sehän oli itä-saksalainen Wartburgin edeltäjä, jossa oli 2-tahtimoottori. Häkkinen oli käynyt Ifallaan Länsi-Saksassa. Naapurit kysyivät, eikö siellä ollut hankalaa, kun sikäläiset autot ovat paljon Ifaa nopeampia eikä Saksassa ole nopeusrajoituksia. Hän vastasi: ”Ei suinkaan – päinvastoin! Minä olin usein jonossa ensimmäisenä.”

Asunto B15

Asukkaina eronnut yksinhuoltaja, Kustaankartanossa työskentelevä sairaanhoitaja Maire Airio kahden poikansa kanssa. Pojista vanhempi Aslak oli minua 2 vuotta vanhempi ja nuorempi Pekka minun ikäinen. Aslak ja hänen kanssaan saman ikäinen, kerrosta alempana asunut Hans olivat meihin nuorempiin nähden määräävässä senioriasemassa. Heillä oli kummallakin samanlainen starttipistooli, jolla uhkasivat, jos ei muuten toteltu.

Yhdessä vaiheessa minä tein talon lapsille leikkiseteleitä ja pidin pankkia, missä jokaisella lapsella oli tili. Jokainen sai itse päättää roolinimestään, jolla tili avattiin. Aslak avasi tilin sekä itselleen että veljensä puolesta. Oman tilinsä hän avasi nimellä ”Suomen Marsalkka Mannerheim” ja veljen tilin nimellä ”Pekka Einari Puupää”.

Asunto B16

Meidän asunto. Se oli monessa suhteessa talon paras asunto, kun se oli toisen kerroksen kulmahuoneisto, jonka kamarissa oli kaksi isoa ikkunaa etelän suuntaan. Toisesta avautui näkymä Limingantien ylitse puistoon ja sen takana olevaan luontoon, toinen ikkuna avautui Vuoksentielle. Myös keittiön ikkuna oli Vuoksentien puolella. Siinä kohtaa kadun toisella puolella oli naapuritalon A-rappu. Pihalle emme ikkunoista nähneet.

Jos lukijaa kiinnostaa, kuinka 6-henkinen perhe mahtui asumaan 37,2 neliön asunnossa, voin sen tässä kertoa: Keskeinen periaate oli, että jokaisella perheenjäsenellä oli kaapeissa ja laatikostoissa omat alueensa, joihin muut eivät puuttuneet tai tunkeneet omia tavaroitaan. Keittiöesineillä, työkaluilla ja muilla yhteiskäytössä olevilla esineillä oli omat paikkansa, jonne ne palautettiin aina heti käytön jälkeen.

Keittiössä oli ruokapöydän ja ikkunan välissä tila, johon mahtui sellainen metallisänky, jossa oli taitettavat jalat. Silloin kun sänky oli keittiössä, se esti molemmissa päissä olevien komeroiden ovien avaamisen. Siksi se nostettiin päiväksi aina kamarin puolelle siellä olevan sängyn päälle ennen petausta. Paula sai vanhimpana lapsena kunnian nukkua keittiössä. Kun hän muutti pois kotoa, kaksi vuotta Paulaa nuorempi Kaija pääsi keittiöön nukkumaan. Paula muutti pois kotoa, kun Hilkka oli vasta ehkä alle 2-vuotias, jonka jälkeen meitä oli vain viisi. Minä nukuin aivan aluksi hetekassa äidin ja isän välissä, mutta myöhemmin patjalla kamarin lattialla. Suurin ongelma ei kuitenkaan ollut asunnon koko vaan se, että isä istui usein myöhään yöhön keittiössä kirjoittamassa mekaanisella kirjoituskoneella omia runojaan yms. ja hän lausui niitä sitten ääneen magnetofoninauhalle. Nukkuessaan hän toisinaan huusi kovalla äänellä ”Perkele!”, mikä oli kuulemma sodassa olleilla isillä tavallista. Herättyään hän ei tiennyt huutaneensa eikä muistanut tai ainakaan kertonut, minkälaista unta oli nähnyt. Minä pelkäsin, että hän huomaa raamatussa kohdan, missä Jumalan käski Abrahamin tappaa poikansa, ja hän saa Jumalalta samanlaisen käskyn. Sen varalta olin suunnitellut, mitä reittiä yritän juosta hätäpuhelimelle, mutta en siihen kadun toisella puolella olevalle, vaan eräälle kauempana olevalle. Vaikka isä ymmärsi saaneensa paljon viestejä Jumalalta, tuota pelkäämääni käskyä hän ei kuitenkaan saanut.

Meidän isä oli päivät kaupungin virassa, mutta vapaa-aikana hän toimi myös taloyhtiömme isännöitsijänä ja äiti hoiti taloyhtiön kirjanpidon. Siinä sivussa minäkin opin ne asiat jo kansakouluaikana. Yhtiövastike maksettiin siihen aikaan niin, että kukin osakas tuli tiettynä iltana kerran kuussa meille. Isä istui keittiön pöydän toisella puolella ja osakas istui pöydän toiselle puolelle. Maksu suoritettiin käteisenä ja äiti vei rahat pankkiin seuraavanan päivänä. Myös muuttoilmoitukset jätettiin meille. Isä tai äiti merkitsi muuton isoon talonkirjaan, johon sitten äiti haki leiman maistraatista.

Asunto B17

Siinä asunnossa asui aina lapsettomia ihmisiä, joihin en tutustunut.

Asunto B18

Siinä asui Järvisen perhe, jossa oli kaksi tytärtä. Toinen heistä oli minun ikäinen, toinen nuorempi. Heidän nimiään en muista. He muuttivat 1960-luvun alussa Ruotsiin, kuten hyvin moni siihen aikaan. Perheen isä sai siellä tehdastyöpaikan.

Loput asunnot ovatkin sitten C-rapussa, joten esittelen niiden asukkaat toisessa artikkelissa.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.