©Timo Ahjos 20.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Vuodet 1954-59 Kumpulassa, osa 7

Talon lasten leikit ja harrastukset

Talossamme oli lasten kannalta ihanteellinen leikkipiha. Sen lisäksi talon molemmilla puolilla oli kallioista metsämaastoa. Myös Kumpulan maauimala oli lyhyen kävelymatkan päässä.
Yhteiset pihaleikit

Yläpihalla tontin nurkassa oli siihen aikaan lasten hiekkalaatikko ja sen lähellä penkkejä, joilla äidit istuivat lapsiaan vahtimassa. Kerran äidit pohtivat siellä ihmisten ikiä. Minä totesin siihen: "Ei meidänkään äiti ole niin vanha kuin miltä se näyttää. Se on vasta 27 vuotta." Niin minulle oli äiti sanonut, kun olin kysynyt hänen ikäänsä. Naiset ihmettelivät, voiko se pitää paikkaansa, kun vanhin siskoni oli jo ainakin 15 v. Nykyisin hiekkalaatikon paikalla on aikuisten grillauspaikka, kun talossa ei ole enää lapsia.

Kun tontille tultiin Kymintien portista, edessä oli talon vierustalla pitkä alamäki, joka oli talvella hyvä kelkkamäki. Useimmilla lapsilla oli metalli- ja puurakenteinen mahakelkka. Parilla isommalla pojalla oli ohjattavat rattikelkat. Mäki oli turvallinen, koska mäen alla oli laaja tasainen alue eikä kelkka koskaan mennyt kadulle saakka.

Kelkkamäen rinnalla kauempana talosta oli laaja nurmikenttä, missä jotkut ottivat aurinkoa ja toiset pelasivat "peffistä". Se oli pallopeli, missä yksi yritti osua jalkapallon kokoisella pallolla maassa istuvien takapuoleen eli "peffaan".

Nurmikkoalueen ylä- ja alapäässä oli telineet, joiden välillä oli yleisessä käytössä olevat pyykkinarut. Alapäässä oleva teline koostui kahdesta pystytolpasta, joita yhdisti kaksi vaakasuoraa, päällekkäin olevaa palkkia. Niistä alempi oli yläpinnaltaan pyöristetty ja sileä. Se oli sellaisella korkeudella, että siihen pääsi helposti hyppäämällä riippumaan, mutta kenenkään lapsen jalat eivät ylttäneet riippuessa maahan. Siinä mentiin käsien varassa palkin päästä päähän - arviolta 8-10 metriä - ja takaisin niin monta kertaa kuin kukin jaksoi. - Vasta pari päivää tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen muistin ja tajusin, että se alempi palkki oli mattojen tamppausta varten.

Alapihalla oli laaja tasainen kenttä, jossa pelattiin erilaisia pallopelejä, eniten sulkapalloa. Meidänkin perheessä oli 2 tai 3 sulkapallomailaa. Sulkapalloa pelattiin ilman verkkoa eikä siellä ollut mitään tolppia, mihin verkon olisi voinut ripustaa. Joskus joku toi pihalle oman koronalautansa, jolloin pelattiin koronaa. Korona on biljardin tapainen lasten peli, missä pelilauta on perunajauholla liukastettua kovalevyä ja sen päällä on kiekon muotosia puisia nappuloita. (Googlaa: "korona peli")

"Kirkonrotta" oli suosittu piiloutumisleikki myös meidän pihalla.

Pihalla hypättiin tietysti myös narua pitkällä narulla, jota kaksi lasta veivasi. Useimmilla lapsilla oli aina hirveä into päästä itse hyppäämään ja veivaamisen he kokivat ikäväksi velvollisuudeksi, mitä joskus joutui tekemään. Minä olin kuitenkin niin arka, että ainakin yhden kesän pelkästään veivasin ennen kuin uskalsin yrittää hyppäämistä. Siinä oli yleensä aina monta lasta samanaikaisesti hyppimässä ja olisi ollut sietämättömän häpeällistä, jos olisin vahingossa astunut narun päälle eli "stiplannut". Yhdessä vaiheessa pihalla pyöritettiin lannevannetta, jota muistaakseni sanottiin "hula-hula-vanteeksi". Jokaisessa perheessä lienee ollut silloin vähintään yksi sellainen vanne.

Yhteiset leikit pihan ulkopuolella

Limingantiellä oli asfaltoitu jalkakäytävä. Siihen oli helppo piirtää liidulla ruudukko, jossa "hypättiin parpia". (Googlaa: "hypätä parpia" tai "ruutuhyppely").

Sekä Limingantien että Kymintien toisella puolella oli metsäistä ja kallioista luontoa, missä lapset keksivät kaikenlaista luontoon liittyvää tekemistä marjojen syömisestä vesipurojen ohjailuun. Myös "paskatikku" -nimistä poikien puukkopeliä pelattiin useimmiten metsikössä, missä oli helppo löytää sellainen paikka, mihin puukon sai heitettyä maahan pystyyn.

Kymintien takana oli pieni metsikkö ja sen takana suuri laivan muotoinen ja kokoinen kallio. Sen sivulla oli erillinen iso kivi, joka näytti sellaiselta portaikolta, mitä pitkin satamassa matkustajat nousivat laivaan. Laivan keula oli jyrkkä ja siinä oli pyöreämuotoista istuinta muistuttava lovi. Siinä istuva lapsi ohjasi laivaa ja muut lapset olivat kauempana laivan kannella matkustajina. Siinä siis leikimme matkustajalaivaa, kunnes eräänä vuonna uimalan aluetta laajennettiin niin, että laiva jäi uimalan aidan sisäpuolelle eikä sinne päässyt enää ilman sisäänpääsymaksua.

Kumpulan maauimala oli siis siinä ihan lähellä. Se rakennettiin vuoden 1952 olympialaisiin. Olympiauimarit harjoittelivat siellä ja siellä kilpailtiin alkueriä. Alue oli meille lapsillekin maksullinen, joten ainakaan meidän perheestä ei siellä kovin usein käyty. Jokavuotinen juhannusjuhla, jonka järjesti uimaseura Kuhat, oli vuoden suuri tapahtuma. Uimassa käydessämme me minun ikäiset lapset tarkkailimme siellä uimavahteja, joista nimellä "Sartti" tuntemamme Pertti Salolainen (s. 1940) tuli sittemmin kuuluisaksi kansanedustajana, Kokoomuksen puheenjohtajana ja ministerinä. Hän ja muut hänen ikäisensä uimavahdit soittivat siellä kovaäänisistä amerikkalaisia iskelmiä. Me heitä 8 vuotta nuoremmat lapset kuljimme heidän perässään ja ihailimme.

Talomme kohdalla Limingantien toisella puollla on pieni puisto, jossa oli kaupungin viralliset keinut. Ne olivat siihen aikaan sellaisia, että istuimena oli laudanpätkä, joka roikkui kettingeistä. Keinuja oli kaksi vierekkäin samassa telineessä.

Pidemmän matkan päässä kotitalosta oli mm. hyppyrimäki, josta minä en uskaltanut laskea yhtään kertaa enkä käynyt siellä myöskään katsomassa toisten hyppimistä. Vielä kauempana toisessa suunnassa Intiankadun varrella oli jo silloin kaupungin Leikkipuisto Intia, jota siihen aikaan sanottiin leikkikentäksi, vaikka olihan siellä jo silloinkin paljon muutakin kuin kenttä. Se oli kuitenkin niin kaukana, että tietääkseni meidän talon lapset eivät käyneet siellä leikkimässä tai syömässä, mutta talvella kävin siellä joskus vanhempien sisarteni ja heidän ystäviensä kanssa pelottavan pitkässä jäämäessä. Sitä laskettiin silloin pahvin päällä istuen. Muovipulkat keksittiin vasta joskus myöhemmin. Kaupungin jäämäen koin viralliseksi kaupungin laitokseksi, missä yleensä joku nuori ihminen piti oma-aloitteisesti kuria ja järjestystä.

Hiihtolatuja kierteli lähiseudun metsissä ja maastossa runsaasti, mutta siihen aikaan ne eivät olleet vielä valaistuja. Niistä erityisessä asemassa oli virallinen kansanhiihtolatu, joka kulki uimalan ja meidän talon välistä. Kun hiihti sitä pitkin täyden kierroksen, sai merkitä sen suorituksen erityiseen kansanhiihtokorttiin, joita jaettiin sekä lapsille että aikuisille kouluissa ja muuallakin.

Yhteiset sisäharrastukset

Talomme lapsilla ei ollut kaikille yhteisiä sisäharrastuksia, koska asunnot olivat pieniä eikä kenelläkään lapsella ollut omaa huonetta. Varmasti oli kuitenkin sellaisia kahdenkeskisiä harrastuksia, mistä muut eivät tienneet. Ainoa yhteistila oli C-rapun vinttikäytävä, missä oleskelimme sadesäällä ja minä luin sarjakuvia ja satuja muille lapsille. Siitä sain yhdessä vaiheessa lempinimen "satusetä". Minulla - kuten varmasti muillakin lapsilla - oli joitakin yksilöllisiä harrastuksia, joita muut eivät harrastaneet. Kerron niistä seuraavassa artikkelissa.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.