©Timo Ahjos 22.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Vuodet 1954-59 Kumpulassa, osa 8

Omat harrastukseni

 

Timo vappupallon kanssa

 

Olin mukana kotitalon lasten yhteisissä leikeissä kesään 1959 saakka, jolloin olin 11-vuotias, käynyt 4 luokkaa kansakoulua ja hyväksytty oppikouluun. Siitä alkaen vietin aikaa enemmän Käpylässä oppikoululaisten kanssa.

Liikunnalliset harrastukset

Harrastin kaikkia aiemmin kuvaamiani talon lasten leikkejä ja pelejä. Sulkapalloa pelasin paljon ja olin siinä melko hyvä. Hiihtämässä kävin lähiseudun metsissä yksin ja kauempana Sällisen sedän johdolla. Uimalassa käydessä en ollut paljon vedessä. Muistan kyllä, kun Kaija-sisareni pakotti minut kerran lastenaltaassa tekemään jotakin, mutta minä rimpuilin vastaan ja huusin kauhuissani. Silloin sanottiin, että pelkään vettä. En muista, missä vaiheessa ja millä tavalla opin uimaan. Kun myöhemmin kävimme koulun kanssa uimassa, osasin kyllä silloin jo uida. Mitään uimakoulua en käynyt. Uimakouluun meno olisikin ollut hävettävä asia. Me Kumpulan uimalan lähellä asuvat lapset halveksuimme niitä lapsia, jotka kävelivät jonossa bussipysäkiltä uimalaan uimakouluun. Huusimme heille pikallisesti: "Uimakoululaiset - kävelee kuin naiset":

Polkupyörällä opettelin ajamaan isän opastuksella. Omaa polkupyörää minulla ei silloin vielä ollut, vaan harjoittelin sisareni Kaijan ns. nuorisopyörällä, jossa oli vain jalkajarru. Pyörä oli sen verran iso, että en ylttänyt satulalle istumaan. Siinä vaiheessa, kun ajaminen alkoi jo sujua, ajoin alas mäkeä, joka on Googlen kartalla osoitteiden Kymintie 2 ja Kymintie 3 välissä. Mäen alapäässä polkimet eivät olleet sellaisessa asennossa, että olisin pystynyt jarruttamaan enkä pystynyt tekemään siinä vauhdissa jyrkkää käännöstä. Ajoin suoraan päin matalaa, ohuista rimoista rakennettua punaista puuaitaa vasten, jolloin yksi aidan rima katkesi. Isä joutui menemään taloon kertomaan tapahtuneesta onnettomuudesta ja huolehti sitten siitä, että aita korjattiin. Törmäysvauhti oli niin hiljainen, että en siinä kaatunut enkä loukkaantunut.

Äiti moitti minua usein siitä, että olen liian vähän auringossa. Viihdyin pihalla mieluummin talon varjossa ja erityisesti tykkäsin ajaa pyörällä metsäteitä pitkin. Olin suunnitellut aivan lähimmille katuosuuksille ja metsäteille numeroituja "bussireittejä" ja ajoin niitä sitten. Pyöräni oli siis ikäänkuin bussi, joka ajoi niitä reittejä. Reittien varrella oli kuviteltuja pysäkkejä, minkä kohdalla bussi aina pysähtyi. Tuota harrastin aina yksin. Bussin kyydissä oli vain kuvitteellisia matkustajia.

Pankkiuran alku

Luin 5-vuotiaasta alkaen Aku Ankka -lehteä, josta monet minun ikäiset saivat käsityksen sellaisesta elämästä, jossa aikuisina tulisimme elämään. Ankkalinnassa oli kaikkea sellaista, mitä Suomessa ei silloin vielä ollut. En ole koskaan samaistunut mihinkään Aku Ankan hahmoon, mutta ehkä kuvittelin, että voisin olla työssä Roope Ankan pankissa.

Olin saanut jo syntymälahjaksi Lahdessa paikalliselta säästöpankilta säästötilin, mutta sitä en koskaan käyttänyt. Vallilassa asuessamme äiti avasi minulle 4-vuotiaana tilin Hämeentien varrella Allotrian talossa olleessa Yhdyspankin konttorissa. Siihen aikaan jokaisessa pankkikonttorissa oli korkea tiski, jonka ääressä asiakkaat seisoivat. Virkailija istui tiskin toisella puolella. Äidin hoitaessa omia asioitaan virkailijan kanssa minä katselin, kun eräs miesasiakas avasi salkkunsa. Se oli täynnä setelinippuja, joita hän latoi tiskille.

Sain Yhdyspankin maapallolippaan ja joskus myöhemmin liityin pankin maapallokerhoon. Se tarkoitti käytännössä vain sitä, että joka kerta kun vein rahaa pankkiin, sain kortin, jonka toisella puolella oli jonkin maan kartta ja toisella puolella tietoja siitä maasta. Kortit säilytettiin erityisesti niitä varten tehdyssä kansiossa.

Sen pankin nimi oli siihen aikaan Pohjoismaiden Yhdyspankki eli PYP. Myöhemmin siitä tuli Suomen Yhdyspankki eli SYP ja eräiden vaiheiden jälkeen nykyinen Nordea. Nordean edeltäjäpankeissa (PYP, KOP) olinkin sitten työssä kolmella eri vuosikymmenellä, mutta en yhtäjaksoisesti.

Oman pankin perustaminen

Minua on pienestä pitäen kiinnostanut pankkitoiminta erityisesti pankkiteknillisestä näkökulmasta. Tein jo lapsena lomakkeita ja seteleitä sekä pidin kortistoja. Esimerkiksi tekemäni lomake nimeltään "Pakkouhkauslomake" oli sellainen 2-osainen lomake, jossa oli kaksi ruutua. Ylempään ruutuun kirjoitettiin uhkaus ja alempaan seuraus, mitä tapahtuu, jos uhkausta ei noudateta. Niiden välissä oli teksti "tai muuten". Lomake taitettiin keskeltä kaksinkerroin ja niiden väliin laitettiin kalkkeeripaperi, jolloin lomakkeesta syntyi samalla kirjoittamisella oma kappaleensa kummallekin osapuolelle eli siis sille, jota uhataan, ja toinen uhkaajalle. Osat revittiin irti toisistaan pitkin rei'itettyä linjaa eli perforointia, jonka tein äidin poljettavalla ompelukoneella ilman lankaa ompelemalla.

Seteleitä tein sellaisella leimasimella, jossa oli irtokirjasimet. Setelit olivat pieniä paperisuikaleita, joissa luki leimattuna sen markka-arvo. Jaoin niitä talon lapsille kahdella tavalla: toisinaan piilotin niitä ulkona erilaisiin paikkoihin, joista toiset niitä etsivät. Joka setelin löysi, sai sen pitää. Ostin niillä myös palveluja. Esimerkiksi maksoin siitä, jos joku veti minut kelkkamäessä ylös. Tuo leikki loppui lopulta siihen, että pidin liian tiukkaa rahapolitiikkaa: toiset kyllästyivät siihen, että rahan saamiseksi piti nähdä liian paljon vaivaa. Mutta ennen kuin se loppui, pidin myös pankkia ja kortistoja: Jokaisella lapsella oli mahdollisuus avata pankkitili keksimällään roolinimellä minun pankissa. Pidin myös kortistoa tyttöjen nukista ja poikien autoista. Nukeista maksoin lapsilisää ja autoista perin autoveroa.

Kerhotoiminta

Partio: Liityin kansakoulun kolmannen tai neljännen luokan alkaessa syksyllä partioon. Luultavasti sain vinkin koulussa joltakin luokkatoveriltani. Sillä vartiolla oli kokoushuone Koskelantie 29:n kellaritiloissa. Syksyn ohjelmassa piti olla lentävän lennokin rakentaminen balsapuusta. Sellaiset rakennussarjat olivat siihen aikaan tavallisia. Ostin kuminauhamoottorilla lentävän Piper Cub -lentokoneen rakennussarjan ja kävin innokkaana kokouksissa niin kauan kuin niitä kesti. Valitettavasti sen vartion toiminta loppui hyvin pian sen jälkeen, kun olin siihen liittynyt. Syytä en saanut koskaan tietää. En ehtinyt ostaa partiopukua enkä osallistua mihinkään partiolaisten perinteisiin rituaaleihin, kuten leireille tms.

Kolumbus: Käpylän seurakunnalla on toimitiloja Osmonpolku 2:ssa eli Pohjolankatu 2:n takana olevan kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Siellä pidettiin Kolumbus-nimistä poikakerhoa, johon liityin. Kerho kokoontui illalla muistaakseni kerran viikosssa. Ensin siellä joutui seisomaan ulkona jonossa odottamassa oven avautumista. Siinä oli usein joku alikersanttimainen riski "isoinen" komentamassa. Sitten meidät, yleensä noin 20-30 poikaa, päästettiin suureen saliin lattialle istumaan ja meille näytettiin erilaisia lyhytfilmejä. Siihen aikaan ei yleensä kenelläkään ollut vielä kotona televisiota, joten oli hurjan kiinnostavaa nähdä niitä filmejä.

Sulo Vopion poikakerho: Toivottavasti muistan miehen nimen oikein. Googlaamalla häntä ei löydy. Hän oli siihen aikaan paljon kehuttu poikatyön veteraani, joka oli tuolloin jo jäänyt eläkkeelle, mutta käynnisti vielä pitkän tauon jälkeen uuden kerhon, johon minäkin liityin. Se kokoontui Koskelantien alkupäässä Invalidiliiton rakennuksessa. Kokouksissa istuttiin tuoleilla, jotka oliva riveittäin kuin katsomossa. Kuuntelimme kerhon pitäjän muisteluja siitä, mitä kaikkea hauskaa hän oli aiempina vuosikymmeninä poikakerholaisten kanssa tehnyt ja missä eri paikoissa he olivat retkeilleet. Meidän kanssa hän ei tehnyt yhtään mitään eikä järjestänyt yhtään retkeä minnekään. Muutaman kokouksen jälkeen kerho loppui. En tiedä, sairastuiko hän vai miksi siitä ei tullut mitään.

Retket ja matkat

Helsinki

Aiemmin olen jo kertonut eväsretkestä Sällisen rouvan ja lasten kanssa Käpylän Taivaskalliolle ja Sällisen perheen isän kanssa tehdyistä hiihtoretkistä mm. Viikinmäen maastoon.

Helsingin keskustassa kävin vanhempieni kanssa - tai joissakin paikoissa vain isän kanssa - Korkeasaaressa, Seurasaaressa, Linnanmäellä, kasvitieteellisessä puutarhassa, olympiastadionilla yms. Liitän tähän kaksi kuvaa missä serkkumme Jorma (äidin siskon poika Summasta) on meidän kanssa tutustumassa Helsingin nähtävyyksiin.

 

Koko perhe + Jorma-serkku Korkeasaaressa

Koko perhe ja Jorma-serkku
Korkeasaaressa

 

Sisarukset ja Jorma-serkku

Sisarukset ja Jorma-serkku
Korkeasaaressa

 

Kansakoulun neljännellä luokalla teimme luokkaretken Suomenlinnaan. Siitä jäi erityisesti mieleeni, että lautan saapumista odotellessa miesopettajamme otti taskustaan liinan, jolla hän pyyhki kenkänsä puhtaiksi "ettei mene hiekkaa laivaan".

Lahti ja Isosaari

Pidempiä matkoja teimme Lahteen, Isosaareen ja Summaan. Lahdessa asui molempien vanhempieni sukulaisia. Isän kanssa kävin hänen sukulaisten luona ja samalla reissulla huvilallamme Hollolan Isosaaressa. Saattaa olla, että äiti ei käynyt nyt puheena olevina vuosina missään Helsingin ulkopuolella, koska hän synnytti nuorimman sisareni helmikuussa 1956. Sitä ennen hän teki kotona ahkerasti töitä asunnon maksamiseksi.

Eräässä vaiheessa isä uudisti Lahdessa entisen kotitalonsa sisäjohdot. Kävin hänen kanssaan sähköliikkeessä ostamassa tarvikkeet ja hän antoi minun tehdä suuren osan asennustöistä. Hänellä oli laillinen lupa tehdä sellaisia sähkötöitä ja hän tietysti tarkasti huolellisesti, että olin tehnyt kaikki asennukset oikein.

Summa

Äitini sisar oli kansakoulun opettajana Summassa, joka sijaitsee Helsingistä tultaessa hiukan ennen Haminaa. Siellä oli siihen aikaan Enso-Gutzeit Oy:n paperitehdas, jossa tehtiin mm. Helsingin Sanomien käyttämä paperi. Vuodesta 2011 alkaen tehtaan kiinteistössä on toiminut Googlen palvelinkeskus. Tätini oli eronnut ja asui poikansa Jorman kanssa virka-asunnossa, joka sijaitsi aivan koulun vieressä - ensin yhdessä paikassa ja kun kilometrin päähän rakennettiin uusi koulu, sitten siellä. Olin siellä arviolta 1-2 viikon ajan joka kesä - ensin siskoni kanssa ja myöhemmin myös yksin.

Helsingistä Summaan mentiin "Vilkkaan vinttikoiraksi" kutsutulla bussin pikavuorolla Helsinki - Porvoo - Loviisa - Karhula - Hamina - Virojoki. Se lähti Helsingin linja-autoasemalta joka päivä klo 17 ja pysähtyi myös Käpylässä Koskelantiellä pikavuoropysäkillä. Bussien nimitys tuli siitä, että ne omisti Virojoella asuva Onni Vilkas ja niiden kylkiin oli maalattu iso etupyörän ylitse hyppäävä vinttikoira. Yleensä matkustajia oli niin paljon, että samaan aikaan lähti kaksi bussia, joilla oli yhteinen autoemäntä. Hän rahasti ensin yhden bussin matkustajat ja vaihtoi sitten jossakin matkan varrella toiseen bussiin. Juhannuksena samaa reittiä ajoi samaan aikaan jopa 12 bussia peräkkäin. Minulle jo se bussimatka oli aina elämys. Yksin matkustaessani pyysin päästä istumaan kuljettajan viereen rahastajan paikalle ja yleensä pääsinkin. Kerran kun tulin Helsinkiin bussilla, joka oli jonossa viimeisenä, sain neuvoa kuljettajalle reitin Vantaan joen sillalta linja-autoasemalle, kun kuljettaja ei ollut aiemmin ajanut Helsinkiin. Minä kyllä silloin ehkä 12-vuotiaana tiesin ihan tarkkaan, mitä reittiä hänen kuului ajaa.

Summassa olo oli aina monella tavalla hyvin miellyttävää. Aura-tädin kanssa teimme bussiretkiä Kotkaan ja Haminaan. Sain ajella Jorma-serkun polkupyörällä lähiseudulla ja tutustuin siellä ikäisiini lapsiin. Heistä yksi myi kioskissa jäätelöä ja antoi minunkin tehdä jäätelötuutteja. Talvella kuulin, että ikäiseni tyttö Asta, johon olin tutustunut ja ystävystynyt, kuoli 8-vuotiaana, kun rekka-auto ajoi hänen päälleen. Erikoinen mukava elämys oli se, että sain liikkua myös kansakoulun luokissa, joissa ei kesäloma-aikana ollut ketään eikä mitään toimintaa. Aura-tädin luona oli aina jotenkin levollisempi ilmapiiri kuin meillä kotona.

Aura-täti oli eronnut Jorman isästä, mutta hänellä oli uusi aviomies Keijo, joka sittemmin surmattiin Helsingissä. Keijo opetti minulle korttipelejä, mm. "Marjapussin". En koskaan oppinut sen pelin erikoista pistelaskutapaa, mutta ihailin ja ihmettelin, millä nopeudella Keijo laski pelin päättyessä kunkin pelaajan pakasta hänen saamansa pisteet.

Opettajana Aura-täti ei ollut peruskoulun kannattaja. Hän sanoi olevan tärkeämpää, että lapset oppivat niistämään nenänsä kuin englantia.

 

Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.