©Timo Ahjos 25.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Oppikouluun vai ei?

Peruskouluun siirryttiin Suomessa vuodesta 1972 alkaen, kunnittain pohjoisesta etelään ja viimeiseksi Helsingissä, Espoossa, Vantaalla ja Kauniaisissa vuonna 1977. Sitä ennen vanhemmat joutuivat tekemään neljän kansakouluvuoden jälkeen tärkeän lastensa tulevaisuutta koskevan päätöksen: Pitäisikö lapsen pyrkiä oppikouluun vai ei?

Voitaneen sanoa niin, että kaikki sellaiset vanhemmat, jotka olivat itse käyneet oppikoulua, laittoivat myös lapsensa oppikouluun. Muunlaisille vanhemmille asia ei ollut itsestään selvä. Esimerkiksi koulumme tunnetuin entinen oppilas, tohtori Johannes Virolainen, jonka vanhempi väki tuntee Maalaisliiton ja sittemmin Keskustapuolueen puheenjohtajana, kansanedustajana ja ministerinä, kertoi muistelmissaan, että hänen isänsä ei ollut aluksi oppikouluun menon kannalla, koska silloin menee hyvä halkosahuri hukkaan.

Keväällä 1959, kun olin vielä kansakoulun 4. luokalla, kuulin kouluun mennessäni kahden edelläni kävelleen ikäiseni pojan keskustelua. Toinen pojista tiesi kertoa, että presidentti Paasikiven hautajaisissa (jotka muuten olivat jo joulukuussa 1956) ylioppilaat olivat joutuneet seisomaan pakkasessa paljain päin. Hän ei halunnut oppikouluun sen vuoksi, että voi sitten ylioppilaana joutua sellaisiin hautajaisiin, missä täytyy olla pakkasessa paljain päin.

Sisäänpääsykoe

Oppikouluun halukas oppilas tai hänen vanhempansa joutui ensin valitsemaan, mihin oppikouluun pyrkii. Esim. meidän lähistöllä oli yksi valtion koulu (Helsingin kaksoisyhteislyseo, jonka nimi lyhennettiin HKYL, puhekielessä "Hykkylä") ja kaksi yksityistä oppikoulua (Mäkelänrinteen yhteiskoulu ja Käpylän yhteiskolu). Jotkut hakeutuivat kauempana Helsingin keskustassa oleviin kouluihin, kuka mistäkin syystä. Asuinpaikka ei mitenkään rajoittanut oppikoulun valintaa.

Kaikissa oppikouluissa järjestettiin tietääkseni samansisältöinen muutaman tunnin pituinen kirjallinen pääsykoe, josta jokainen pyrkijä sai jonkin pistemäärän. En tiedä, vaikuttivatko kansakoulun todistuksen arvosanat pistemäärään. Sitten jokainen koulu asetti oman karsintarajansa siten, että sen yläpuolelle jäi niin monta oppilasta kuin koulussa oli paikkoja ensimmäisen luokan oppilaille. Tietääkseni meidän koulussa eli Hykkylässä tuo raja oli silloin vuonna 1959 Helsingin korkein. Hykkylän suosio perustui varmasti paljolti siihen, että valtion kouluna siellä oli alemmat lukukausimaksut kuin yksityisissä, mutta ei sekään ilmainen ollut. Tosin vähävaraisilla vanhemmilla oli mahdollisuus anoa lapselleen vapaaoppilaspaikkaa. Jos samasta perheestä oli samassa koulussa useampia kuin yksi lapsi, he lienevät saaneet lukukausimaksuista sisaralennuksen. Koululla oli Käpylässä uusi, vain 3-4 vuotta sitten valmistunut upea rakennus. Tietysti sekin vaikutti, että Hykkylää, joka oli entinen Viipurin Reaalilyseo, pidettiin opetuksellisesti korkeatasoisena. Olin kansakoulun 4. luokalla luokkamme priimus ja siltä luokalta kukaan muu ei edes tohtinut pyrkiä Hykkylään.

Hykkylään pyrkineille ilmoitettiin hyväksytyksi tai hylätyksi tulosta siten, että ulko-oveen teipattiin luettelo, jossa hakijat olivat pääsykokeessa saamansa pistemäärän mukaisessa paremmuusjärjestyksessä. Minun edellä oli kolme nimeä (Matti Kähönen, Anna-Maria Aalto ja joku kolmas, jonka nimeä en muista). On mielenkiintoista, että myös 8 vuotta myöhemmin vuoden 1967 ylioppilaskirjoituksissa samat Matti ja Anna-Maria menestyivät minua paremmin. Pitkän matematiikan laudatureja kirjoitettiin silloin Hykkylässä prosentuaalisesti enemmän kuin missään muussa Helsingin koulussa. Sittemmin sen koulun taso on romahtanut. Hykkylän lukion seuraaja, nimeltään Helsingin Luonnontiedelukio, on lukioiden paremmuuslistalla vain keskivaiheilla. Sen sijaan Helsingin keskustassa toimiva Ressun lukio pysyy listan kärjessä tai hyvin lähellä sitä vuosikymmenestä toiseen vaikka opettajien ja oppilaiden sukupolvet vaihtuvat. Valitettavasti Hykkylä ei pystynyt samaan. Siellä ei ollut sellaista pysyvää arvopohjaa, joka tuottaisi huipputuloksia vuosikymmenestä toiseen. Nykyisin on peruskoulun jälkeen pakko etsiä lukio erikseen, mutta silloin oppikoulu sisälsi myös lukion, joten se vaikutti valintaan jo ensimmäiselle luokalle pyrittäessä. Ei siis ajateltu, että käyköön nyt tässä keskikoulun ja menköön sitten jonnekin muualle lukioon.

Koulutieni

Tämän saman kuvan julkaisin jo kansakoulun muistelun yhteydessä. Koulutieni oppikouluun olikin täsmälleen sama kuin kansakouluun. Se näkyy yllättävän hyvin alla olevalla Googlen kartalla. Samaa reittiä menin kouluun jokaisen koulupäivän aamuna 12 vuotta eli kansakoulun alkamisesta 1.9.1955 ylioppilaaksi tuloon 31.5.1967. Ennen kuin näin tuon Googlen kartan, tiennyt koulumatkani tarkkaa pituutta, mutta tuossa se näkyy: 900 metriä. Poistuin kotipihalta yläportista, jonka osoite on kartalla näkyvä Kymintie 29. Ensin kävelin metsän poikki Jyrängöntielle, joka muuttaa nimensä Kalervonkaduksi siinä kohdassa, missä oheisella kartalla on teksti "Kumpulan siirtolapuutarha". Siirtolapuutarha on vain siinä oikealla puolella, vasemmalla puolella on kaupungin koululaispuutarha. Molemmat ovat aidattuja alueita, joiden sisään pääsee vain porteista. Oppikoulu oli eri puolella Kalervonkatua kuin kansakoulu.

Koulutieni
Hykkylä eli Helsingin kaksoisyhteislyseo (HKYL)

Oppikoulu on alla olevassa kuvassa näkyvä punakattoinen kaareva rakennus Väinölänkadun varrella. Oheisessa Googlen ilmakuvassa sen päällä lukee "Käpylän peruskoulu / Tilapäisesti kiinni". Oman kouluaikani jälkeen Hykkylä jakautui ensin kahteen osaan: Käpylän peruskoulun yläaste ja Hykkylän lukio. Lukio muutti Mäkelänkadun toiselle puolelle ja sen nimeksi tuli "Helsingin Luonnontiedelukio". Tätä kirjoittaessani lukiolle suunnitellaan uutta toimitaloa Kumpulan kampukselle yliopiston laitosten läheisyyteen.

Kaikki_kouluni

Hykkylässä oli vain pieni ruokala, joka toimi sillä periaatteella, että vanhempien piti tehdä ruokailusta pitkäaikainen sopimus. Meidän luokalta eri vuosina vain muutama harva oppilas söi siellä. Useimmat söivät kotoa tuomiaan eväitä ruokatunnilla luokassa ja kävivät ostamassa puolen litran maitotölkin Helsingin Osuuskaupan eli HOK:in myymälästä, joka oli koulun kohdalla Väinölänkadun toisella puolella. Siihen aikaan ei ollut laktoositonta kevytmaitoa vaan vain yhtä maitolajia, jota nykyisin myydään punaisissa tölkeissä. Eväänä minulla oli äidin tekemiä voileipiä.

Kaikki kirjat ja koulutarvikkeet piti ostaa omalla rahalla tavallisista kaupoista. Tosin koulun vahtimestari piti ala-aulassa pientä kioskia, missä hän myi kokeissa tarvittavia ruudullisia paperiarkkeja, kyniä, kumeja, vihkoja yms., mutta ei mitään syötävää tai juotavaa. Mitään automaatteja ei koulussa ollut. Koululääkäri teki lääkärintarkastuksen muutaman vuoden välein ja myös keuhkokuvia otettiin joinakin vuosina juhlasaliin tilapäisesti asennetulla laitteistolla. En tiedä, oliko meillä muuten mahdollisuus saada jotakin terveyden tai sairauden hoitoa koulun puolesta, kun en sellaista tarvinut. Sen muistan, että hammaslääkärissä piti käydä omalla kustannuksella jollakin itse valitulla yksityisellä hammaslääkärillä. Kansakoulun rakennuksessa toimiva kouluhammasklinikka hoiti vain kansakoululaisia. Minulla oli aina paljon reikiä hampaissa ja kävin äitini valitsemalla hammalääkärillä Hämeentiellä Vallilassa.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.