©Timo Ahjos 29.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Vapaa-ajan tapahtumia

Jotkut edellä kuvaamistani kansakouluajan harrastuksista jatkuivat vielä oppikouluun menon jälkeenkin.

Käpylän seurakunnan kerhoissa

Kuuluin itse Paavalin seurakuntaan, mutta sen toimintaan osallistuin vain sen verran, että Vallilassa asuessamme kävin pyhäkoulua alle 6-vuotiaana ja sitten kävin rippikoulun 15-vuotiaana. Kun kävin kaikki kouluni Käpylässä, vietin siellä paljon myös vapaa-aikaa ja liityin muutamiin Käpylän seurakunnan kerhoihin, joista kahdesta kerroin jo kansakouluajan muistelmissa.

Poikakerho Kolumbus: Luultavasti kävin Käpylän seurakunnan Kolumbus-kerhossa katsomassa lyhytfilmejä siihen saakka, kunnes meille ostettiin televisio. Se ostettiin joskus 1960-luvun alkuvuosina, mutta tarkkaa ajankohtaa en tätä kirjoittaessani tiedä. Kun Eläintarhassa järjestettiin mäkiautokilpailu, pääsin sinne katsojaksi ja ehkä jonkinlaiseksi toimitsijaksi samalla kuorma-autolla, jolla muutaman Käpylässä asuvan pojan mäkiautot vietiin kilpailupaikalle. Siinä kuorma-autossa ei ollut sellaisia korkeita kaiteita kuin penkkariajeluilla, joten lavalla piti istua. Se oli hyvin epämukava automatka, kun lavalla ei ollut mitään, minkä päällä olisi voinut istua ja lava tärähti pahasti vähän väliä

Valokuvauskerho: Kun aloin harrastaa valokuvausta ja varsinkin valokuvien valmistusta, mistä kerron jäljempänä tarkemmin, liityin Käpylän seurakunnan valokuvauskerhoon. Se oikeutti minut käyttämään kerhon hyvin varustettua valokuvauslaboratoriota, jota käytettiin niin vähän, että sain aina työskennellä siellä omassa rauhassani. Kerho piti kokouksen samassa laboratoriossa ehkä kerran kuussa. Kerhon puheenjohtaja oli vanhempi mies, joka oli myös Kameraseura r.y.-nimisen yhdistyksen jäsen. Kerhon muut jäsenet olivat minua monta vuotta vanhempia poikia. Heitä oli kokouksissa tyypillisesti ehkä noin 6. Myös luokkatoverini Risto Kelomäki liittyi kerhoon ja kävi niissä kokouksissa. Kokouksissa oli aina sama ohjelma: Puheenjohtaja kertoi, mitä edellisessä Kameraseuran kokouksessa oli käsitelty. Me muut istuimme tuoleilla ringissä ja lähinnä kuuntelimme hartaasti. En tiedä, mikä se kerhon puheenjohtaja oli ollut nuorena ammatiltaan, mutta jollakin myöhemmällä vuosikymmenellä näin hänet kaupungilla tyhjentämässä kolikoita pysäköintiautomaateista.

Valokuvauskerhon kanssa teimme yhden hyvin mielenkiintoisen retken: Kävimme Uusi Suomi -sanomalehden valokuvauslaboratoriossa Ruoholahdessa. Se oli suuri sali, jossa työskenteli samanaikaisesti useita ihmisiä. Valaistus oli sellainen hämärä oranssi, ns. pimiövalaistus, joka ei pilaa valokuvapapereita. Laitteet olivat valtavan suuria, hienoja ja varmasti kalliita. Niillä voitiin mm. vastaanottaa lehdessä julkaistavia kuvia ulkomailta. Vierailumme päätteeksi joku kerholaisista kysyi, eikö ihminen tule pöpiksi, jos työskentelee kaiket päivät pimeässä. Vierailuisäntämme vastasi:"Minä olen työskennellyt täällä 20 vuotta." Pois kävellessämme pohdimme, miten tuo vastaus piti ymmärtää.

Valokuvaus

Olin aiemmin ottanut joitakin kuvia isän venäläisellä kaksisilmäisellä Komsomolitsh -merkkisellä peiliheijastuskameralla, johon laitettiin 12 kuvan rullafilmi, negatiivikoon ollessa 6x6 cm. Aloin haaveilla omasta kinofilmikamerasta "Minolta A5" ja ostinkin sitten sellaisen omalla kesätyöllä ansaituilla rahoilla.

Opiskelin valokuvausta samaan aikaan kuin meidän alapuolella Limingantien talossa asunut, minua kaksi vuotta vanhempi Hans Paul. Hänellä oli kameran ominaisuuksien suhteen suuremmat vaatimukset kuin minulla, mutta hänellä ei ollut rahaa ostaa vaatimustensa mukaista kameraa uutena. Niinpä hän osti käytetyn kameran, muistaakseni Kuvasto Oy:n Sturenkadun liikkeestä. Jo silloin, kuten nykyisinkin, monet ostavat kalliita järjestelmäkameroita, mutta eivät osaa käyttää niiden monia hienoja ominaisuuksia eivätkä osaa ottaa niillä sen parempia kuvia, kuin mitä saisi paljon halvemmallakin kameralla. Hans Paulilla oli taitoa ja näkemystä. Valokuvaamisesta tulikin hänelle ammatti ja hänestä tuli yksi Suomen tunnetuimmista lehtikuvaajista. Hän on kuvannut mm. monissa yhteyksissä julkaistuja lähikuvia presidentti Kekkosesta, mutta hänen arkinen työnsä oli erilaisten tapahtumien kuvaaminen julkaistavaksi lähinnä Hufvudstadsbladetissa.

Minulle valokuvaus oli lähinnä tekninen harrastus. Opettelin, kuinka filmit kehitetään ja niistä tehdään suurennettuja paperikuvia. Meidän äidillä oli omasta lapsuudenkodistaan sellainen käsitys, että valokuvien valmistuksessa käytettävät nesteet ovat hirveän myrkyllisiä. Hän vastusti aluksi ehdottomasti valokuvien tekoa kotoa. Liityin Käpylän seurakunnan valokuvauskerhoon ja kävin aluksi tekemässä kuvia heidän laboratoriossa, missä oli hyvät välineet - myös kallis Durst-merkkinen suurennuskone. Kuitenkin lopulta sain pieneen asuntoomme oman valokuvalaboratorion, jonka jälkeen valmistin kuvia muillekin maksua vastaan. Aluksi filmi kehitettiin suljetussa purkissa. Se vaihe ei vaatinut ympäristöltä muuta kuin että filmi piti laittaa purkkiin pimeässä eteisessä tai vessassa. Suurennuskoneeni oli eteisessä pöydän korkuisen kaapin päällä. Pienessä vessassamme oli pöntön päällä molemmissa seinissä sellaiset puulistat, joiden päälle sai noin 60 cm pituisen lastulevyhyllyn. Sen päällä pidin muovialtaat, joista toisessa oli kehitettä ja toisessa kiinnitettä. Lopuksi huuhtelin paperikuvat käsienpesulavuaarissa. Sitä en nyt muista, oliko minulla kotonakin valokuvien kuivauslaite vai miten ne kuivasin niin, että ne eivät käpertyneet. Silloin, kun minä käytin vessaa valokuvauslaboratoriona, siellä oli tavallisen lampun paikalla oranssin värinen lamppu, eivätkä muut perheenjäsenet voineet käydä vessassa.

Matkat

Lahdessa, Isosaaressa ja Summassa:
Kävin noissa paikoissa edelleen samaa tapaan kuin kerroin kansakouluajan muistelmissa. Isosaaren huvilalla oli sähkö, mutta ei jääkaappia. Kun menin sinne kerran isän kanssa, ostimme maitojauhetta, joka oli silloin uusi tuote. Ajattelimme etukäteen, että se on kätevä tapa saada kylmää maitoa, kun sekoittaa maitojauhetta kaivoveteen. Kun sitten esittelimme asian isän sisarelle, Anni-tädille, joka tuli sinne seuraksemme Lahdesta, hänen mielestään sellainen maito oli liian laihaa ja hän tuikkasi palan voita maitolasiini. Isän ja minun mielestä maitojauheesta tehty maito maistui liian jauhoiselta, emmekä ostaneet sitä enää toista kertaa. Se huvila oli 2-kerroksinen harjakattoinen talo, jonka alla oli eri ovesta kuljettava kellari. Siellä kyllä kaupasta ostettu maito säilyi ihan hyvin.

Ensimmäinen lentomatkani:
12-vuotiaana kävin isän kanssa Turussa ja Naantalissa. En tiedä, oliko isällä jokin muukin motiivi sille matkalle, mutta minä ymmärsin matkan tarkoituksen olleen, että minä pääsen lentämään. Alkuperäinen suunnitelma oli, että lennämme ensin Helsingistä Turkuun ja sitten sieltä Maarianhaminaan, mutta lentolippujen hinnat kuultuamme jätimme Maarianhaminan lennon pois ohjelmasta ja kävimme sen sijaan junalla Naantalissa. Helsinkiin palasimme junalla. Perheemme oli asunut ennen minun syntymää 1940-luvulla Naantalissa, kun isä työskenteli Turussa "Maskun Saha" -nimisen huonekalutehtaan toimitusjohtajana. Myös hänen nuorempi veljensä työskenteli samassa firmassa Turussa vuoteen 1950 saakka.

Lentomatka oli tietysti minulle suuri elämys. Se alkoi tavallaan jo Töölöstä Aero Oy:n toimistosta, mistä ostimme liput ja ajoimme lentoyhtiön hopeanvärisellä bussilla koulumme ohitse lentokentälle, jota siihen aikaan sanottiin Seutulan lentokentäksi. Vaikka Mäkelänkatu oli minulle hyvin tuttua, Aeron bussista katsottuna tuttu seutu tuntui erikoisen etäiseltä, varsinkin kun se bussi ei pysähtynyt millään pysäkillä. Lentokone oli DC-3. Maassa ollessa sen nokka on korkealla ja peräpää matalalla pienen pyörän päällä. Sisään mentiin koneen takaa, jolloin omalle istumapaikalle joutui kävelemään hurjan jyrkkää ylämäkeä.

Turussa isä esitteli minulle turistinähtävyydet, jotka hän hyvin tunsi. Pelasimme myös pienoisgolfia. Yövyimme Linnankadulla matkustajakodissa monen hengen salissa, mikä sekin oli minulle uusi kokemus. Naantaliin teimme junalla yhden päivän päiväretken. Söimme lounaan Ravintola Seurahuoneella. Jälkiruoaksi tilasimme annoksen viiliä. Kun olimme jo syöneet ja odotimme, että tarjoilija tuo sen jälkiruoan, aloimme hermostua, kun sitä joutui odottamaan kovin kauan. Silloin isä sanoi tarjoilijalle: "Jos sitä viiliä ei ole valmiina, ei sitä tarvitse meitä varten ryhtyä tekemään."

Paula-siskon luona:
Kävin minua 9 vuotta vanhemman sisareni luona kahtena vuonna. Ensimmäisellä kerralla hän asui Hämeenlinnassa ja työskenteli laboranttina OTK:n myllyssä. Siellä kävin junalla. Toisella kerralla hän asui Porin lähellä Yyterissä ja työskenteli laboranttina Vuorikemia Oy:n tehtaassa, joka oli myöhemmin nimeltään mm. Kemira Pigments Oy. Se tehdasrakennus oli toisesta päästään musta joa toisesta päästään valkoinen, kun siellä valmistettiin valkoista titaanidioksidia mustasta raaka-aineesta. Titaanidioksidia käytetään mm. maali- ja kosmetiikkateollisuudessa sekä painomusteiden valmistuksessa. Poriin ajoin Helsingistä bussilla ja otin valokuvia matkan varrella Forssan linja-autoasemalta, missä bussi pysähtyi. Paluumatkan lensin Porista Seutulaan Convair Metropolitan -potkurikoneella. Se oli siis elämäni toinen lentomatka.

Televisio

Joskus 1960-luvun alkuvuosina meillekin ostettiin televisio. Ne olivat siihen aikaan vielä kaikki mustavalkoisia. Helsingissä näkyi kaksi kanavaa. Jörgen Kaas, jonka yritys "Kuomu ja Köysityö" toimi meidän talon pohjakerroksessa, kävi sen meille ostamassa ja minä oli hänen punaisen Austin-pakettiautonsa kyydissä hakemassa sen Kumpulantieltä AGA Oy:n varastolta. Hänen firmansa teki mm. traktoreihin hyttejä ja sen vuoksi hän osti usein AGA:lta kaasua hitsausta varten. AGA teki siihen aikaan Ruotsissa myös televisioita ja herra Kaas sai AGA:lta sellaisen suurella alennuksella. Meidän televisio oli uutena modernimpi, ohuempi ja kuvaruudultaan isompi kuin saman talon asukkaiden vanhemmat televisiot.

Minulla ei ole tällä hetkellä mitään muistikuvaa keskikouluaikana tai koko oppikouluaikana katsomistani televisio-ohjelmista. Sen vain muistan, että katsoin televisiota siihen aikaan hurjan paljon.

Elokuvat

Muistan keskikouluajalta kaksi elokuvissa käyntiä, molemmat isän kanssa. Kaapelitehtaalla, joka sijaitsi silloin Hietalahden telakan lähellä, oli syttynyt tulipalo, josta kerrottiin radiossa. En muista, oliko meillä silloin jo televisio. Ruinasin, että isä lähtisi minun kanssa katsomaan sitä, ja hän lähtikin. Paluumatkalla kävelimme Viiskulman kautta, missä oli elokuvatetteri Merano. Siellä esitettiin elokuvaa nimeltään "Naisentappajat". Ruinasin, että menisimme katsomaan sen. Isä suostui. Kassalle ja portsarille piti sanoa ikäni eri tavalla, jotta sain lastenlipun ikärajan ollessa 12 vuotta ja pääsin kuitenkin katsomaan alle 12-vuotiailta kielletyn elokuvan. Näin saman englantilaisen komedian sitten monta kymmentä vuotta myöhemmin uudelleen televisiosta.

Toinen elokuva, jonka pääsin isän kanssa katsomaan, oli nimeltään "Viisi iloista veitikkaa". Se esitettiin elokuvateatteri Unikassa, joka sijaitsi Unioninkatu 45:ssä rannan eli Siltavuorenrannan puolella. Kaikista elokuvista oli siihen aikaan Helsingin Sanomissa perjantaisin ilmoitus. Tuon elokuvan ilmoituksessa oli hauskan näköisiä piirroshahmoja. Vielä elokuvateatterin aulassa ollessamme luulin, että menemme katsomaan hauskaa piirrettyä elokuvaa. Sellainen se ei kuitenkaan ollut. Se kertoi jossakin itäeurooppalaisessa kaupungissa - ehkä Varsovassa tai Prahassa - elävän vanhan miehen syntymäpäivästä, kun hänen neljä vanhaa ystäväänsä tulivat onnittelemaan. Se oli minun ikäiselle mahdottoman tylsää katsottavaa. Salikin oli melkein tyhjä, mutta meidän edessä istui iäkäs nainen, joka haisi sipulille tms.

Uusi polkupyörä

Kun selvisi, etten saakaan sitä minulle 15-vuotispäiväksi luvattua serkkuni vanhaa mopoa, sain luvan ostaa itse ansaitsemillani rahoilla itselleni upouuden polkupyörän. Valitsin norjalaisen Ögland-tehtaan pyörän, jotka olivat silloin hyvin suosittuja. Pyöräni merkki oli "Ettan", suomeksi "Ykkönen". Siitä alkaen vietin entistä enemmän vapaa-aikaa sellaisessa poikaporukassa, josta kaikki muut asuivat joko Olympia- tai Kisakylässä. Kokoonnuimme aina spontaanisti jossakin Olympiakylän lämpökeskuksen lähistöllä ilman, että mitään oli koskaan etukäteen sovittu.

O¨gland Ettan
Ögland Ettan vuodelta 1962. Kuvan pyörä on alkuperäinen, mutta laitoin siihen 1990-luvun lopulla uudet lokasuojat, takavalon ja lukon sekä heijastimet eteen ja pyöriin.
Olympiakylän kaveripiiri ja pyörääni kohdistunut ilkivalta

Olympiakylän kaverit olivat jo ennestään toisilleen tuttuja, mutta minä tulin siihen joukkoon luontevasti mukaan, vaikka asuin Kumpulassa. Monet sen porukan pojista kävivät samaa oppikoulua kuin minä, mutta kukaan ei ollut kanssani samalla luokalla. Kaikki olivat saman ikäisiä kuin minä. Yksi ikäisistäni kävi Käpylän yhteiskoulua. Hän oli ainoa, jolla oli kotona oma huone ja hän kutsui meidät sinne toisinaan pelaamaan jotakin peliä. Kerran sieltä poistuessani huomasin, että pyörästäni oli varastettu lamppu ja dynamo. Ostin niiden tilalle samanlaiset, Solifer-merkkiset, jotka antoivat paremman valon kuin muun merkkiset, mutta olivat juuri sen vuoksi raskaammat polkea.

Sitten ehkä pari vuotta myöhemmin sen talon ilmoitustaululla oli poliisin ilmoitus, jonka mukaan siitä pihasta varastetut lamppu ja dynamo ovat poliisin hallussa ja omistajan noudettavissa poliisiasemalta, joka oli Helsingin keskustassa. Kun menin sinne, jouduin ikävään kuulusteluun. Poliisin lähtökohtana tuntui olevan, että minulta ei ollut mitään varastettu vaan halusin lampun ja dynamon itselleni nähtyäni poliisin ilmoituksen, että sellaiset ovat noudettavissa. Kuulusteleva poliisi poltti savuketta ja puhalsi aina välillä savun päin naamaani. Hän kysyi, miksen ollut ilmoittanut varkaudesta poliisille. Sanoin ajatelleeni, että poliisi ei voi niitä kuitenkaan lähteä etsimään. Silloin hän kysyi, väheksynkö poliisin toimintakykyä. En saanut niitä tavaroita sieltä mukaani, koska olin alaikäinen, vaan myös äitini piti vielä mennä sinne keskustaan poliisiasemalle ja ne annettiin hänelle. Jälkikäteen arvioiden ei olisi ollenkaan kannattanut niitä hakea, koska niistä käynneistä aiheutui meille vaivaa ja matkakuluja, olin jo ostanut ja asentanut pyörääni uuden lampun ja dynamon, ja kaiken lisäksi niihin varastettuihin oli roiskunut jostakin sinistä maalia. En koskaan käyttänyt niitä enää missään vaan hävitin ne vintin tyhjennyksen yhteydessä 2000-luvulla.

Olympiakylän lämpökeskuksen kohdalla Untamontien toisella puolella eräs suunnilleen minun ikäinen poika, jota en tuntenut, sai surmansa. Hänen kerrottiin tehneen omatekoista räjähdysainetta sekoittamalla kurkkusuolaa ja sokeria. Hän oli kuulemma vetänyt sitä nestettä polkupyörän pumppuun, se oli räjähtänyt ja pumppu oli mennyt niin kovalla voimalla hänen mahaansa, että hän kuoli.

Tuossa Olympiakylän kaveriporukassa oli tapana juhlia syntymäpäiviä ja minuunkin kohdistui sosiaalinen paine kutsua heidät meille kotiin juhlimaan, kun täytin 15 vuotta. Se aiheutti minulle etukäteen kovan stressin, koska tunsin, että kaikki Käpylässä asuvat ovat korkeampaa yhteiskuntaluokkaa kuin me Kumpulassa asuvat. Muut perheenjäsenet menivät jonnekin muualle juhlani ajaksi. Olin keksinyt yhdeksi ohjelmanumeroksi omaperäisen jalkapalloa muistuttavan pelin, jossa hyödynnettiin sitä, että kamariksi kutsutussa olohuoneessamme oli kaksi saman kokoista, mutta eri väristä mattoa. Mielestäni juhla onnistui hyvin ja se lieneekin elämässäni ainoa kerta, kun syntymäpäivääni on erityisesti juhlittu.

Kerran kun lähdin koulun pihasta pyörällä Kalervonkadun loivaa alamäkeä pitkin kohti Koskelantien risteystä ja yritin jarruttaa, huomasin, että käsijarrujen kahvat ja vaijerit oli varastettu. Siinä pyörässä ei ollut jalkajarruja, joten tilanne olisi voinut hyvinkin vaarallinen, mutta onneksi olin vielä aika kaukana Koskelantien risteyksestä, kun huomasin tilanteen, ja sain pyörän pysäytetyksi laahaamalla maata toisella jalalla. Sittemmin olen nähnyt monta kertaa vielä 2000-luvullakin sellaisia unia, joissa sille samalle pyörälle on tehty erilaista ilkivaltaa ja varastettu osia - joskus vain runko on jätetty.

Katuväkivaltaa

Kun kerran olin ajamassa pyörällä Kumpulasta Käpylään sitä metsäistä kävelytietä pitkin, joka kulkee Intiankadun suuntaisena leikkipuisto Intian toisella puolella, eräät Kumpulassa asuvat pojat pysäyttivät minut. He kysyivät, asunko Kumpulassa vai Käpylässä. Kun sanoin asuvani Kumpulassa, he esittivät vielä jatkokysymyksiä sen varmistamiseksi, että puhuin totta. Sitten he päästivät minut jatkamaan matkaani. Lähtiessäni kysyin, mitä he olisivat tehneet, jos asuisin Käpylässä. Yksi pojista vastasi: "Me oltais niitattu sut."

Jossakin Limingantien ja Intiankadun risteyksen lähistöllä asui yksi suunnilleen ikäiseni poika, joka yritti aina minut nähdessään lyödä tai potkia minua. Onneksi emme törmänneet toisiimme kovin usein. Tunsin hänet vain ulkonäöltä, en tiennyt nimeä enkä ollut koskaan jutellut hänen kanssaan. Esimerkiksi kerran odotimme bussia Hämeentiellä Paavalin kirkon läheisellä pysäkillä. Silloin hän yhtäkkiä potkaisi minua mitään sanomatta. Minä lähdin pois Hämeentien toiselle puolelle Sturenkadun kulman taakse. Kun näin bussin menneen, palasin pysäkille odottamaan seuraavaa bussia.

Kerran olin ajanut yksin Pukinmäen asemalle ihan kotiseutuun tutustumisen vuoksi. Asemarakennus oli punainen puutalo. Olin jalkautuneena sen ja radan välisellä alueella. Muita ihmisiä siinä ei silloin ollut kuin yksi poika, joka vaati minulta 20 markkaa tai penniä.Vuoden 1963 rahanuudistuksessa markoista tuli pennejä. En muista, tapahtuiko tuo ennen rahanuudistusta vai sen jälkeen. Joka tapauksessa oli kysymys sellaisesta kolikosta, joka muistutti nykyistä 20 sentin kolikkoa. Ellen antaisi sellaista hänelle, jäisin seuraavan junan alle. Maksoin ja pääsin huojentuneena lähtemään.

Liikunta

Keskikouluaikanakin hiihdin talvella, mutta en enää Sällisen isän ja tyttärien kanssa vaan yksinäni lähimetsissä. Pyörällä ajoin paljon, useimmiten Käpylään ja sieltä kotiin, mutta myös ympäri kotiseutua. Pisin pyöräretki, jonka tein pari kertaa jonkun kanssa, oli Vanhankaupunginlahden ympäriajo. Ensimmäisellä kerralla ei ollut aavistustakaan, mitä sillä reitillä tulee vastaan. Luistelemassa käytiin koulun urheilutunneilla, mutta kävin muutamia kertoja vapaa-aikanakin luistelemassa Limingantien loppupäässä olevalla Annalan kentällä - luultavasti siskoni kanssa. Luisteleminen oli kyllä minulle vaikeaa ja epämieluisaa, kun nilkkani olivat heikot ja luistimeni olivat sellaiset "hokkarit", jotka eivät antaneet nilkoille minkäänlaista tukea. Kesällä kävin tietysti toisinaan lähellä olevassa Kumpulan uimalassa, mutta mikään innokas uimari en keskikouluaikana ollut. Isäni ja hänen sisarensa mielestä olin fyysisesti liian heikko ja he ehdottivat, että minun pitäisi liittyä johonkin voimisteluseuraan! Kerran yksi niistä Olympiakylän pojista ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan Raviradan nurmikentälle harjoittelemaan hänen jalkapallollaan. Lähdin kun pyydettiin, mutta en oikein ymmärtänyt, mitä meidän piti harjoitella. Minusta se pallon "syöttäminen" toisillemme oli mahdottoman tylsää.

Keskikoulun ylimmillä luokilla meille opetettiin suunnistusta. Se oli mielestäni hauskaa. Olin viidennellä luokalla ystävystynyt erään Tapion kanssa, joka oli minua vuoden vanhempi ja tuli meidän luokalle jäätyään luokalle viidennellä. Kerran lähdin suunnistamaan hänen parina. Jokaiselle rastille oli kätketty paperilappu, johon kirjoitettu sana piti kirjoittaa muistiin. Erään toisen luokan suunnistustunti päättyi silloin, kun meidän alkoi. Kuulimme joltakin sen toisen luokan pojalta, että rasteille kätketyistä sanoista muodostuu lause "Mens sana in corpore sano" (Terve sielu terveessä ruumiissa). Päätimme Tapion kanssa hyödyntää tuota tietoa, mutta menimme kuitenkin metsään aika kauas lähtöpaikasta. Aioimme palata takaisin siten, että saisimme suorituksesta melko hyvän, mutta kuitenkin uskottavan arvosanan. Kun emme olleet seuranneet kartalta, minne kuljimme, lähtöpaikan löytäminen kesti sitten niin kauan, että saimme melko huonon, mutta varmasti uskottavan arvosanan.

Minua 7 vuotta vanhempi sisareni Kaija opiskeli ylioppilaaksi tultuaan ensin lastenhoitajaksi. Koulutus tapahtui Lastenklinikalla, siis Meilahden alueella olleessa lasten sairaalassa. Koulutukseen kuului pakollinen sairaalaharjoittelu ja hän joutui menemään sinne joskus sunnuntainakin kello seitsemäksi. Kun mitään bussiyhteyttä ei silloin ollut, vein hänet sinne muutaman kerran polkupyörän tarakalla. Googlen kartan mukaan sen matkan pituus on nyt noin 4,5 kilometriä, mutta silloin se oli hiukan pidempi, koska Limingantieltä Velodromille johtavaa Isonniitynkatua ei vielä ollut, vaan jouduimme ajamaan Paavalin kirkon kautta Sturenkatua. Kotimatkalla kiersin huvikseni Helsingin keskustan kautta, missä ei ollut sunnuntaiaamuna juuri lainkaan autoliikennettä. Huvittelin yksinäni mm. Aleksanterinkadun ja Mikonkadun risteyksen liikennevaloissa. Tulin sieltä Hakaniemen kautta ja Hämeentietä pitkin Mäkelänkadulle. Silloin keskustassa ei ollut pyöräteitä vaan ajoin ajoradalla. Vallilassa Mäkelänkatua ajaessani huomasin kerran, että poikkikadulla makasi tajuton mies, jolla oli hattu päässä ja hatun alta valui verta. Siinä oli hätäpuhelin lähellä ja soitin siitä ambulanssin. - Arkisin Kaija pystyi sairaalaan aamuvuoroon mennessään käyttämään sellaisia liikennelaitoksen H-kirjaimella merkittyjä henkilökuntavuoroja, jotka lähtivät Koskelan hallilta Kustaa Vaasan tietä pitkin keräilemään kuljettajia ja rahastajia työvuoroilleen.

Magnetofoni

Joskus 1960-luvun alkupuolella markkinoille tuli pieni Geloso-merkkinen italialainen magnetofoni. Se toimi vain verkkovirralla, mutta se oli helposti kuljetettavissa paikasta toiseen omassa kantolaukussaan. Suostuttelin isän ostamaan sellaisen, muodollisesti minulle, mutta kyllä hän sitten innostui myös sillä äänittämään, lähinnä omia puheitaan ja runojaan. Minä käytin sitä kahteen tarkoitukseen: Ensinnäkin äänitin radiosta mikrofonilla musiikkia - suosikkini olivat Marion Rung ja The Beatles. He antoivat minulle energiaa. Toiseksi käytin sitä kielten opiskeluun siten, että luin kirjan sanastosta ensin sanoja nauhalle suomeksi ja annoin sitten magnetofonin kuulustella niitä minulta. Kuuntelin pari sanaa nauhalta, pysäytin nauhan, yritin sanoa ne vieraalla kielellä, ja katsoin sitten kirjasta menikö oikein. Kerran lukioaikana vein sen kouluun ja äänitin salaa historian tunnin. Siihen tallentui hyvin opettajan erikoinen tapa ilmaista monenlaisia asioita sanomalla sanan "Öy" eri tavoin. Minulla on tuo laite vieläkin varastossa ja samoin kaikki omat ja isäni nauhat, mutta en ole kymmeniin vuosiin kokeillut, toimiiko se vielä.

Geloso magnetofoni
"GELOSO G.256, LICEN.MAGNETOF.CASTELLI, Made in Italy"

 

Mopoilu

Jokainen 15 vuotta täyttänyt sai siihen aikaan ajaa mopoa ilman mitään ajokoetta tai ajokorttia. Meidän perheessä ei ollut mopoa. Yleensä niitä oli vain miehillä ja pojilla. Onneksi tuttavapiirissäni oli poikia, jotka toisinaan lainasivat minulle mopoaan jopa noin tunnin ajaksi. En ole koskaan halunnut nopeaa ja raskasta moottoripyörää, mutta mopolla ajamisesta tykkäsin, varsinkin metsäisillä kävelyteillä.

Rippikoulu ja tanssikoulu

Viidentoistavuoden iän saavuttamiseen liittyi kaksi pakollista rituaalia: rippikoulu ja tanssikoulu.

Rippikoulun kävin kesällä Paavalin seurakunnan seurakuntasalissa Toukolassa. Sen aikana piti käydä tietty määrä kertoja tavallisissa sunnuntaiaamun jumalanpalveluksissa missä tahansa kirkossa. Konfirmaatioon pukeuduttiin valkoiseen kaapuun eli albaan, mikä oli silloin aika uusi käytäntö. Rippikoulusta minulle jäi mieleen vain kaksi asiaa: Sitä pitänyt miespappi tuoksui hyvälle. Hän oli ensimmäinen mies, jonka huomasin käyttävän deodoranttia. Se ei ollut siihen aikaan tavallista miesten keskuudessa. Konfirmaation tapahtui Paavalin kirkossa. Sen jälkeen rippikoulaisten vanhemmat ja ystävät onnittelivat rippikoulun käyneitä kirkon takapihalla. Meidän äiti sanoi minulle: "Muista, että sinä et ole vielä mikään!" Se oli yleensäkin meidän äidin asenne: Et ole vielä ylioppilas, et ole vielä maisteri, sinulla ei ole vielä omaa asuntoa, perhettä, ... jne. Siis aina olin jotakin vaille valmis.

Tanssikoulu käytiin oppikoulun viidennen luokan joululomalla. Minä kävin "Olavi ja Eeva Niemisen tanssikoulun", joka pidettiin Hämäläisen talossa Kampissa. Siellä oli oppilaina isossa salissa useita kymmeniä 15-vuotiaita. Opettajalla oli kaulassaan tai kauluksessaan mikrofoni ja selässään pieni radiolähetin. Hänen äänensä kuului kaiuttimista selvästi kaikkialla salissa. Tesvision jokalauantaisen "Nuorten tanssihetki" -ohjelman juontaja Antti Einiö kävi sieltä poimimassa parhaita tanssijoita televisioon tanssimaan, mutta minä en kuulunut siihen joukkoon. Tanssikoulun jälkeen kävin sitten yhdessä koulumme teinikunnan tilaisudessa, missä tanssittiin. Hain tanssiin tyttöä, joka oli ollut samalla luokalla kanssani oppikoulun kahdella ensimmäisellä luokalla. Seuraavana päivänä koulun pihalla keskusteltiin edellisiltaisesta tilaisuudesta. Teinikunnan puheenjohtaja, joka oli luokkatoverini, oli erittäin tyytyväinen siihen, etä tilaisuus oli kaikin puolin onistunut ja teinikunta sai siitä paljon rahaa. Hän totesi myös: "Ahjoskin tanssi kuin lehmä!" Sen jälkeen en sitten hakenutkaan koskaan teinikunnan tilaisuuksissa ketään tanssimaan vaan hoidin rahastonhoitajana lipunmyynnin.

Muita keskikouluajan tapahtumia

Pienoisrautatiet:

Oppikoulun ensimmäisen luokan syksyllä keskustelin paljon Olympiakylässä asuvan luokkatoverini Jarmo Oksasen kanssa pienoisrautateistä. Molemmat haaveilimme sellaisesta, mutta vain Jarmolla oli toiveita saada sellainen joululahjaksi. Joulupäivän aamuna menin soittamaan heidän ovikelloa ja kun Jarmon isä tai äiti avasi oven, kysyin heti, saiko Jarmo junanradan joululahjaksi. Olihan hän sen saanut ja minäkin pääsin heti joulupäivän aamuna sillä hänen kanssaan leikkimään. Myöhemmin kyllästyin siihen, että Jarmo halusi ajaa junaa reaaliajassa siten, että jos leikisti juna meni Helsingistä Hyvinkäälle, Jarmo antoi sen kulkea elllipsin muotoista rataa niin kauan kuin oikealta junalta kestää ajo Helsingistä Hyvinkäälle. Jarmo osasi myöhemmin kouluaikana kaikki Suomen juna-aikataulut ulkoa ja teki sittemmin tietääkseni koko työuransa Valtion Rautateillä, mm. aikataulusuunnittelijana.

Joskus keskikouluaikana olin isän kanssa katsomassa Etelä-Sataman tullipaviljongissa sinne rakennettua valtavan suurta pienoismaisemaa, missä monta junaa kulki yhtäaikaa, mutta myös busseja ja muistaakseni yksi laivakin. Se oli jonkun ulkomaalaisen miehen lyhytaikainen maksullinen näytös.

Harvinainen ukonilma:

Heinäkuun lopulla 1960 oli niin harvinainen ukonilma, että Helsingin Sanonat kirjoitti siitä vielä 50 vuotta myöhemmin vuonna 2010. Kaikkia pelotti jatkuva salamointi. Meidän isä käveli yöllä talomme ympärillä tarkkailemassa, sytyttääkö salama lähellä tulipaloa. Sellaista ei syttynyt. Tallensin Hesarin artikkelin nimellä yli 100 salamaa minuutissa.

Eläintarhan ajot:

Eläintarhan kaupunginosassa ei ole ainakaan minun aikana ollut mitään eläintarhaa, mutta siellä oli kilpa-ajorata, missä järjestettiin aina äitienpäivänä kilpa-ajot. Ensimmäiset ajot ajettiin jo vuonna 1932, sota aiheutti välivuosia, mutta vuosina 1951-1963 ne ajettiin joka vuosi. Tapahtuman ohjelmassa oli aina ensin moottoripyöräkilpailuja ja sitten autokilpailuja eri sarjoissa. En muista, mistä vuodesta alkaen minä kävin niitä katsomassa, mutta hyvin monena vuonna siellä olin. Minulla, kuten monella muullakaan lapsella, ei ollut rahaa ostaa pääsylippua. Seisoimme avoimen portin luona ja kun kilpailua oli jo kestänyt riittävän kauan, lippuja kontroilloivat miehet siirtyivät itse lähemmäs rataa katsomaan kilpa-ajoa, jolloin me lapset pääsimme myös livahtamaan sinne. Suomalainen Curt Lincoln voitti melkein joka vuosi sen kilpa-autosarjan, johon hän osallistui. Hän on ehkä ainoa urheilija, jota olen elämässäni ihaillut. Minulla oli myöhemmin pankissa kesätyössä ollessani ilo hänet lyhesti tavatakin.

Lentonäytös Kaivopuistossa 1961:

Toukokuun 1961 lopussa Kaivopuistossa vieraili USA:n Euroopan ilmavoimien taitolentoryhmä "SkyBlazers". Yleisö seisoi Kaivopuiston kalliolla ja katseli siitä merelle päin. Lukemani mukaan se oli maailman ensimmäinen yliäänikoneilla varustautunut osastotaitolentoryhmä. Koneiden merkki oli "F100 Super Sabre". Kun luulimme esityksen jo päättyneen, yksi kone tulikin vielä yllättäen hyvin matalalla yleisön selän takaa lentäen suoraan merelle aiheuttaen kovan pamauksen. Se jäi kyllä mieleen. Lentonäytöksestä on kahden minuutin pituinen filmi YLE:n Elävässä Arkistossa: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/06/14/yhdysvaltain-havittajat-kaivopuiston-ylla

Radio-Mix:

Kumpulassa Kymintiellä erään 2-kerroksisen puukerrostalon kellarissa toimi radiokorjaamo Radio-Mix. Minulla ei oikeastaan ollut koskaan sinne mitään asiaa, mutta kun oli kiinnostunut näkemään, kuinka radioita korjataan, kävin siellä aika usein katselemassa ja juttelemassa. Yksi mies sitä liikettä piti eikä hän koskaan ajanut minua sieltä pois.

Kaasin auton varkaus 1962:

Edellä jo kerroin yrittäjä Jörgen Kaasista, jonka alla olevassa kuvassa näkyvällä Austin-merkkisellä pakettiautolla meille tuotiin meidän ensimmäinen televisio. Hänellä oli noiden kahden lisäksi kolmaskin punainen Austin. Se oli henkilöauto, jota televisiossa mainostettiin termillä "Napakymppi". Se varastettiin heidän talonsa pihalta vuoden 1962 kansainvälisen nuorisofestivaalin yhteydessä yöllä. Hän laittoi Helsingin Sanomiin siitä ilmoituksen ja auto löytyikin jo seuraavana päivänä. Sillä oli vain ajettu Lahteen ja se oli pysäköity siellä siististi linja-autoaseman pysäköintipaikalle. Jörgen oli silloin jo melko varakas ja teki erilaisia heräteostoksia. Hän osti lihamyllyn ja sanoi, että kun hän saa sen Napakympin varkaan kiinni, hän työntää sen siitä lihamyllystä läpi. - Parikymmentä vuotta myöhemmin häneen otti yhteyttä mies, joka kertoi aikanaan varastaneensa sen auton. Hän oli tullut uskoon ja halusi sovittaa syntinsä. Jörgen ei puhunut lihamyllystään mitään, vaan olisi antanut vanhan asian jo anteeksi. Mutta kun se mies välttämättä halusi jotenkin syntinsä sovittaa, Jörgen pyysi häneltä 200 markkaa. Se Hesarin ilmoitus oli maksanut 100 markkaa ja hän oli maksanut siinä luvattuna löytöpakkiona löytäjälle 100 markkaa. Varas oli poistunut huojentuneena.

Jörgen Kaasin 2 autoa

Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.