©Timo Ahjos 30.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Ensimmäiset kesätyöpaikkani

Tässä artikkelissa kerron vuosien 1961 ja 1962 kesätyöpaikoistani. Ikäni oli silloin 13-14 vuotta.

Ilta-Sanomien jakajana

Tammikuussa 1961 Aero Oy:n DC-3 -matkustajakone putosi maahan Vaasan lähellä. Kaikki koneessa olleet 25 ihmistä kuolivat. Myöhemmin tehdyissä tutkimuksissa selvisi, että sekä kapteeni että perämies olivat humalassa. Siitä tarkemmin: https://fi.wikipedia.org/wiki/Koivulahden_lentoturma. Kun onnettomuudesta oli kerrottu radion uutisissa, lähdin ostamaan Ilta-Sanomat. Siihen aikaan se lehti ilmestyi nimensä mukaisesti vasta iltapäivällä ja vain arkisin. Siinä oli tuoreempia uutisia kuin aamun Hesarissa. Nopeimmin ja varmimmin sen sai Sanoma Oy:n toimistosta, joista meitä lähin oli Käpylässä Koskelantie 48:ssa. Kun saavuin sinne, lehti ei ollut vielä tullut, jolloin jäin toimistoon odottamaan sen saapumista. Toimistossa ja sen läheisyydessä parveili useita suunnilleen minun ikäisiä poikia, joiden kerrottiin olevan Ilta-Sanomien jakajia. Siitä sain tietää, että se on minun ikäisille mahdollinen ansiotyö, joka tuntui kiinnostavalta. Ilta-Sanomia myytiin siihen aikaan kioskeissa ja muualla irtonumeroina kuten nykyisinkin, mutta se oli silloin mahdollista myös tilata kotiin, mitä mahdollisuutta ei nykyisin enää ole.

Myöhemmin keväällä 1961 kävin samassa toimistossa kysymässä, olisiko minulla mahdollisuus päästä kesällä Ilta-Sanomien jakajaksi. Siinä houkutteli tietysti mahdollisuus ansaita omaa rahaa, mutta minkään ilmaisjakelulehden tai mainosten jakajaksi en olisi hakenut, vaikka siitä olisi maksettu enemmänkin. Ilta-Sanomien jakajana tunsin olevani arvostetussa asemassa, ikäänkuin Sanoma Oy:n edustaja, jonka käyntiä ihmiset odottivat ja arvostivat.

Sainkin sen paikan koulun kesäloman ajaksi kesäkuun alusta elokuun loppuun. Sinne toimistoon Koskelantielle piti mennä jokaisena arkipäivänä muistaakseni klo 14, mikä oli sen lehden aikataulun mukainen saapumisaika. Siellä jokaiselle jakajalle laskettiin nippuun niin monta lehteä kuin hänen jakelupiiriinsä kuului plus ainakin joskus vielä yksi lehti varalle tai kotiin vietäväksi. Ehkä sillä haluttiin myös varmistaa, ettei jakajalle tule kiusausta lukea asiakkaille tarkoitettuja lehtiä. Meillä ei kotona oltu Ilta-Sanomista kovin kiinnostuneita ja ilahdutin joskus jotakin ventovierasta ihmistä lahjoittamalla lehteni hänelle. Tilaajien nimiä ja osoitteita ei ollut lehdissä, ne oli kirjoitettu jakajan vihkoon. Kun lehdet oli jaettu, ei tarvinut enää käydä toimistossa, vaan sai mennä viimeisen tilaajan luota suoraan kotiin.

Ensimmäisenä kesänä, siis vuonna 1961, jolloin olin toukokuussa täyttänyt 13 vuotta, jakelupiirini oli melko kaukana toimistolta, mutta pyörällä sinne ajoi nopeasti. Piiriini kuului mm. Käpyläntien ja Oulunkyläntien välinen omakotialue, missä on sellaisia katuja kuin Nastolantie, Iitintie, Jaalantie ja Askolantie. Siihen aikaan edes omakotitaloissa ei ollut postilaatikkoa portin pielessä, vaan lehti piti pudottaa talon eteiseen oven postiluukusta. Joissakin pihoissa oli koira vapaana, mutta ei isäntäväkeä sitä komentamassa. Toisinaan minulta meni paljon aikaa koiran kanssa ennen kuin se suostui päästämään minut postiluukulle. Kerran jouduin menemään sinne niin, että iso koira piti koko ajan hampaillaan kiinni ranteestani, mutta ei puraissut.

Jatkoin samaa työtä vielä toisenkin kesän, siis vuonna 1962, jolloin olin täyttänyt 14 vuotta. Silloin jakelupiirini oli aivan Koskelantien alkupäässä ja sen takana olevalla omakotialueella. Siellä on sellaisia katuja kuin Keijontie, Ilmattarentie, Vipusentie ja Sariolantie. Koskelantien alkupäässä olevassa Invalidiliiton laitoksessa minun piti viedä lehti laitoksen sisällä tiettyyn huoneeseen.

Jakelupiirit olivat suunnilleen sen suuruisia, että jaettavia lehtiä oli arviolta noin 30-40 kpl ja niiden jakamiseen kului aikaa runsas tunti. Jotkut jakajat olivat ottaneet kaksi piiriä ja pitivät lehtien jakamista urheilusuorituksena pyrkien jakamaan ne mahdollisimman nopeasti.

Kumpulan Aitta

Edellä kuvaamani työ Ilta-Sanomien jakajana oli ensimmäinen hakemani ansiotyö, mutta matrikkeleissa mainitsen ensimmäiseksi työpaikakseni Kumpulan Aitan. Aloitin molemmissa samana torstaipäivänä 1.6.1961, mutta Kumpulan Aitassa aamupäivällä ja Ilta-Sanomat jaoin vasta iltapäivällä.

Kumpulan Aitta oli yksi Limingantien ja Intiankadun risteysalueen monista kaupoista osoitteessa Intiankatu 32. Kaupassa myytiin ainakin erilaisia toimistotarvikkeita, joista minä oli hyvin kiinnostunut. Vietin siellä aikaa tutkimalla, mitä kaikkia kansioita, lehtiöitä, kyniä, teroittimia, musteita, viivaimia ja muita konttoritarvikkeita on olemassa. Kauppaa piti nuori nainen, jota kutsuttiin nimellä "Pirre". Siellä oli myös hänen äitinsä.

En koskaan hakenut työtä Kumpulan Aitasta. Äitini järjesti sen minulle. En tiedä, mistä hän sai sen idean ja minkälaisia keskusteluja hän oli käynyt Pirren tai tämän äidin kanssa. Toukokuun lopulla äiti vain kertoi minulle, että minun pitää mennä aamupäivällä 1.6. sinne.

Työhöni Kumpulan Aitassa ei kuulunut mitään muuta kuin "pankkiasioiden hoito", kuten silloin sanottiin. Käytännössä se tarkoitti, että ajoin jokaisen arkipäivän aamupäivällä pyörällä Kumpulan Aitasta Vallilaan, Eurantien ja Hämeentien kulmassa olevaan Yhdyspankin konttoriin, hoidin siellä tiskillä sen päivän asiat ja toin paperit takaisin Kumpulan Aittaan. Käteistä rahaa en koskaan käsitellyt. Kävin siellä aina yksin polkupyörällä enkä ollut koskaan mukana missään pankkiasioita koskeneessa neuvottelussa. Luultavasti kysymys oli siitä, että heille tuli laskuja, jotka minä vein pankkiin liikkeen tililtä maksettaviksi ja pankkivirkailija käsitteli ne minun seistessä tiskin toisella puolella.

Silloin minulla ei vielä ollut sitä uutena ostamaani norjalaista polkupyörää, josta kerroin ja julkaisin valokuvankin edellisessä artikkelissa. Ajoin minulle kunnostetulla isän vanhalla mustalla englantilaisella Phillips-merkkisellä pyörällä. Isä oli saanut ostaa sen 1940-50 lukujen vaihteessa, jolloin kaikkea säännösteltiin ja polkupyöränkin ostamiseen vaadittiin viranomaisen kirjoittama lupa. Siinä oli erikoinen, aivan vaakasuora ohjaustanko ja vipuvälitteiset käsijarrut. Ei siis mitään vaijereita eikä jalkajarrua. Jarrukahvoja painettaessa kumipalat hankasivat vanteita. Kumpulan Aitan pankkipapereita pidin perinteisessä nahkasalkussa, jonka suljin pankkiin lähtiessäni niin, että salkku jäi roikkumaan pyörän rungosta. Ajomatkaa oli nykyisen Googlen kartan mukaan 1,6 km yhteen suuntaan. Siitä polkupyörästä ei ole valitettavasti yhtään valokuvaa, mutta vanhoissa englantilaisissa elokuvissa niitä näkee, sillä sellaiset pyörät olivat aikanaan siellä tavallisia. Suomessa en ole nähnyt sellaista kenelläkään muulla.

Seuraavana kesänä, siis 14-vuotiaana vuonna 1962, jaoin taas Ilta-Sanomia, mutta en ollut enää Kumpulan Aitan palveluksessa.

Palkan suuruus ja mihin omaa rahaa käytin

Valitettavasti minulla ei ole mitään muistiinpanoja tai muistikuvaa siitä, paljonko Sanoma Oy ja Kumpulan Aitta minulle maksoivat. Minun ei tarvinut käyttää omaa rahaa ruokaan, vaatteisiin tai asuntoon. Kerron myöhemmin kootusti koko keskikouluajan kesätyöansioilla ostamistani esineistä, joita olivat ainakin kello, polkupyörä, kamera ja suurennuskone. Siihen aikaan kenenkään palkkaa ei maksettu suoraan pankkitilille, vaan nettopalkka maksettiin työpaikalla seteleinä ja kolikoina työntekijälle käteen - yleensä kirjekuoreen valmiiksi laskettuna palkkalaskelman kera. En säilyttänyt rahaa kotona, vaan vein sitä säännöllisesti pankkiin karttuvalle talletustilille. Olin Yhdyspankin kahden "kerhon" jäsen ja sain sieltä useita diplomeja, jotka skannaan tässä artikkelikokoelmassa myöhemmin julkaistavaan keskikouluajan valokuvaesitykseen. Ne pankin kerhot eivät pitäneet kokouksia. Sellaisen kerhon jäsenyys tarkoitti vain sitä, että sai aina pankissa käydessään jonkin painetun keräilykortin.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.