©Timo Ahjos 4.6.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Kaksi kesää Yhdyspankissa

Kun menin vuonna 1963 pankkiin kesätyöhön 15-vuotiaana, minulla oli jo lähes 10 vuoden kokemus oman leikkipankin pitämisestä ja olin saanut Yhdyspankista oheiseen valokuva-albumiin liittämäni kunniakirjat: 13.11.1959 kutsuttu Maapallokerhon jäseneksi, 23.8.1962 kutsuttu Maapallokerhon perhosmerkkijäseneksi, 19.9.1962 kusuttu Maapallokerhon avaruusmerkkijäseneksi ja saanut myöhemmin ilman päiväystä Maapallokerhon kultamerkin.

Työskentelin pankissa lähettinä ja vahtimestarin sijaisena vuosien 1963 ja 1964 kesälomat, jolloin ikäni oli 15-16 vuotta. Opin siellä monia asioita, joista oli minulle myöhemmin paljon hyötyä.

Työnhaku keväällä 1963

Pohjoismaiden Yhdyspankki (PYP), eli ruotsiksi Nordiska Föreningsbanken (NFB), oli yksi nykyisen Nordean edeltäjäpankeista. Se muutti myöhemmin nimensä selvyyden vuoksi Suomen Yhdyspankiksi (SYP), koska se oli puhtaasti suomalainen pankki, joka kilpaili Suomen suurimman liikepankin asemasta voimakkaasti suomalaisuutta korostavan Kansallis-Osake-Pankin (KOP) kanssa. Siihen aikaan pankkisuhde oli pyhä asia, jota ei helposti vaihdettu. Yritykset olivat joko "pyppiläisiä" tai "koppilaisia", mutta jokaisella yrityksellä oli kuitenkin käytännön syistä myös postisiirtotili Postisäästöpankissa (PSP). Samoin yksityishenkilöiden kannatti keskittää pankkisuhteensa yhteen pankkiin. Meidän isä kertoi sota-ajalta ja sen jälkeiseltä pula-ajalta tarinoita, joiden vuoksi meidän perheen pankki oli Yhdyspankki.

Hain pankista kesätyötä näkemäni ilmoituksen perusteella. Hakemus piti jättää pääkonttorin vahtimestarille. Hän sitten sijoitti hyväksytyt hakijat eri konttoreihin. Hakemuksessa ei kysytty, mihin konttoriin halusi. Oletin, että työpaikka olisi pääkonttorissa. Yksi kaverini Käpylästä sijoitettiin Arabiassa sijaitsevaan keskusvarastoon, joka oli tietysti pääkonttoriin kuuluva osasto. Hakulomakkeessa oli yksi vaikea kysymys: "Mitä kieliä puhutte?" Pitkähkön miettimisen jälkeen kirjoitin siihen "suomi, ruotsi, saksa". Olin siinä vaiheessa lukenut koulussa ruotsia 4 vuotta ja saksaa 3 vuotta, mutta todellisuudessa en osannut puhua yhtään kumpaakaan kieltä. Ehkä jotakin olisin ymmärtänyt, jos joku olisi minulle niillä kielillä jotakin sanonut. Nyt jälkikäteen voin todeta, että saksaa en tarvinut kumpanakaan kesänä lainkaan ja ruotsiksi en joutunut sanomaan muuta kuin "Vem får jag anmäla?" (Kenet saan ilmoittaa?), ja sekin opetettiin siellä konttorissa. Yhdyspankilla oli kuitenkin paljon ruotsinkielisiä asiakkaita, joita palveltiin ruotsiksi. Kaikki painettu materiaali oli joko kaksikielistä tai oli olemassa erikseen suomen- ja ruotsinkielinen versio.

PYP Helsinki-Keskuskatu / NFB Helsingfors-Centralgatan

Minut sijoitettiin Keskuskadun konttoriin, joka sijaitsi Stockmannin tavarataloa vastapäätä. Se oli suurin sivukonttori, mitä millään pankilla oli Suomessa. Siinä talossa, josta liitän valokuvan tämän blogin albumiin "Valokuvia keskikouluajalta", pankin käytössä oli kaksi alinta kerrosta ja pohjakerros kokonaan, sekä jossakin ylemmässä kerroksessa henkilökunnan ruokala. Käyn tässä ensin läpi ne tilat kerroksittain:

Pohjakerros:

Pohjakerrokseen pääsi leveitä portaita pitkin, hissiä ei ollut. Ensimmäisenä tuli vastaan ns. "Stockmannin pankki". Se oli tavallaan ensimmäisessä kerroksessa olevan pankkisalin jatke, jota käytettiin vain Stockmannin tilipäivinä. Siinä oli samanlainen asiakaspalvelutiski kuin ensimmäisen kerroksen pankkisalissa, mutta vain kahdelle tai kolmelle virkailijalle. Virkailijat istuivat tiskin toisella puolella ja asiakkaat seisoivat tiskin toisella puolella. Kun Stockmannilla oli palkkapäivä, he saivat palkkansa käteisenä Stockmannilla, mutta sen jälkeen monet tulivat pankkiin maksamaan laskujaan ja tallettamaan rahaa tililleen. Kaikki eivät tietenkään olleet Yhdyspankin asiakkaita, vaan jokainen asioi omassa pankissaan. Kuitenkin Yhdyspankissa heitä oli asiakkaina niin paljon, että ruuhkan helpottamiseksi oli rakennettu sellainen pankkisalin jatke, joka oli muina päivinä tyhjänä.

Muut pohjakerroksen tilat olivat paksun turvaoven takana. Siellä olivat tallelokerot ja arkisto sekä kassakaappi, jonne putosivat kadulla olevasta luukusta pudotetut ns. yölippaat. Monet yrittäjät laittoivat päivän päätteeksi kassaan kertyneet rahat metalliseen lukittavaan lippaaseen ja pudottivat sen kadulla pankin seinässä olevasta luukusta. Aamulla pankin virkailija avasi lippaan ja kirjasi siinä olleet rahat yrityksen tilille. Arkistossa oli hyllyillä valtava määrä nauhalla sidottuja paperinippuja. Siihen aikaan jokaisesta asiakkaan toimenpiteestä jäi pankille paperitosite, joka arkistoitiin.

Ensimmäinen kerros

Ensimmäisessä kerroksessa oli koko talon pituinen pankkisali. (Googlesta siepatussa kuvassa siinä on nykyisin Artekin myymälä.) Asiakkaat kulkivat kuvassa vasemmalla olevasta ovesta, henkilökunta käytti talon oikeassa reunassa lähellä nykyistä Akateemisen kirjakaupan taloa olevaa ovea ja porraskäytävää. Akateemisen kirjakaupan taloa silloin vasta suunniteltiin.

Kun asiakas oli mennyt lasiovesta sisään ja noussut muutaman porrasaskelman, hän oli suuren pankkisalin päässä. Pankkisalin molemmilla reunoilla oli lähes koko salin pituiset tiskit, joiden takana virkailijat istuivat. Niiden välissä salin keskellä oli laaja alue asiakkaiden käytössä. Siinä oli pari kevyttä nahkasohvaa ja pienet pöydät, joiden ääressä asiakas saattoi täyttää seisaallaan omia papereitaan. Mitään erityistä jonotusmenetelmää ei ollut, vaan asiakas seisoi jonossa sen virkailijan kohdalla, jonka palveltavaksi halusi.

Oikean puolen tiskistä suurin osa oli varattu talletusasiakkaille. Sen perällä palveltiin laina-asiakkaita. Aivan tiskin päässä oli aukko, mistä virkailijat kulkivat tiskin toiselle puolelle. Siellä tiskin takana oli myös kamreerin matalaseinäinen lasikoppi, missä esim. vekseliasiakkaat asioivat. Vasemman puolen tiskin alkupäässä palveltiin valuutta-asioissa ja yleensä ulkomaan toiminnan pankkiasioissa (esim. remburssit). Sen jälkeen oli pitkä rivi kassoja.

Toinen kerros

Toiseen kerrokseen johti pankkisalista leveät portaat, joiden kohdalla seinässä luki suurin kirjaimin "Johtokunta / Direktion". Pankkisalista sinne ei ollut hissiä, mutta jos asiakas tarvitsi hissiä, hän saattoi kulkea talon toisessa päässä olevan porraskäytävän kautta ja soittaa siellä ovikelloa, jolloin joku läheteistä tuli avaamaan.

Kun asiakas saapui leveitä portaita pitkin toiseen kerrokseen, hänen edessään oli tiski, jonka takana saattoi istua vahtimestari ja enintään kaksi lähettiä. Tiskin edessä oli viihtyisä sohvaryhmä asiakkaan odottelutilana. Sen somisteena oli seinällä taulu. Asiakkailla oli toisessa kerroksessa mahdollisuus käydä vain pankinjohtajan puheilla. Keskuskadun konttorissa oli kolme pankinjohtajaa. Asiakas ilmoitti vahtimestarille tai hänen muualla ollessa lähetille, kenen pankinjohtajan luokse hän halusi mennä. Sitten häneltä kysyttiin asiakkaan käyttämästä kielestä riippuen joko "Kenet saan ilmoittaa?" tai "Vem får jag anmäla?" Lähetti tai vahtimestari meni kyseisen pankinjohtajan luokse ilmoittamaan, että sen niminen vieras on tulossa. Kun pankinjohtaja oli valmis ottamaan hänet vastaan, hän tuli itse käsi ojossa noutamaan asiakkaan odotustilasta. Kerran tuli sellainen asiakas, jolta minun ei tarvinut nimeä kysyä. Hän oli Eläintarhan ajojen monivuotinen sankari Curt Lincoln, joka oli tunnetusti erään PYP-läisen suuryrityksen johtaja. Kun hän saapui, ilmoitin pankinjohtajalle hänen itsensä kuullen nimeä kysymättä "Direktör Lincoln". Keskuskadun konttori ei ollut minkään suppean alueen paikalliskonttori.

Kullakin kolmella pankinjohtajalla oli arvokkaasti sisustettu tilava huone. Henkilökohtaisia sihteereitä heillä ei ollut. Muilta osin toinen kerros oli jaettu pieniin toimistohuoneisiin, joissa kussakin työskenteli 2-5 virkailijaa - kaikki naisia - ns. back-office-tehtävissä, vaikka sitä sanaa ei silloin vielä käytetty. Aivan kerroksen päässä takaoven lähellä oli lomake- ja julkaisuvarasto, joka toimi myös lähettien taukotilana ja postitushuoneena. Yksi lähettityttö oli tuonut sinne matkalevysoittimen. Koko konttorin henkilökunta tuli työhön toisen kerroksen takaovesta ja leimasi siinä käytävällä kellokorttinsa. Työajan lähestyessä loppuaan kellokorttikoneen luokse muodostui pitkä jono virkailijoita odottamaan työajan loppumista. Työaika ei siis ollut liukuva ja jos lähti minuutinkin ennen työajan päättymistä, kellokorttiin tuli mustan asemesta punainen lähtöleima, mitä kukaan ei halunnut.

Jokin ylempänä oleva kerros

Jossakin ylemmässä kerroksessa, minne mentiin aina hissillä, oli henkilökunnan ruokala. Pankkivirkailijoilla oli ehkä huonot palkat, mutta hyvä maksuton lounas. Luulen (mutta en tiedä varmasti), että siihen aikaan sitä ei vielä verotettu luontaisetuna eikä ainakaan mitään ruokakuponkeja tarvinut ostaa eikä käyttää.

Lähetin tehtävät

Lähettien esimies oli suomenruotsalainen vahtimestari, joka määritteli lähettien työtehtävien lisäksi erilaisia etikettisääntöjä omasta päästään. Jokin asia saattoi olla yleensä hyväksyttävää nuorille ihmisille, mutta oli paljon tiukemmat säännöt, mikä on sopivaa Yhdyspankin lähetille. Esimerkiksi, vaikka muut ihmiset söisivät jäätelöä kadulla kävellessään, se ei ollut sopivaa Yhdyspankin lähetille.

Keskuskadun konttorissa oli neljä vakinaista lähettiä ja minä ainoana määräaikaisena. Kukin lähetti oli aina kaksi viikkoa kerrallaan ulkolähettinä.

Ulkolähetti vei kävellen jokaisena pankkipäivänä ensinnäkin suljetun kirjekuoren lähellä olevien muiden liikepankkien pääkonttoreihin ja jätti sen siellä kuittausta vastaan ala-aulan vahtimestarin koppiin. Ne muut pankit olivat siihen aikaan Helsingin Osakepankki (HOP), Säästöpankkien Keskus-Osakepankki (SKOP) ja Kansallis-Osake-Pankki (KOP) - nuo kaikki Aleksanterinkadulla - ja Postisäästöpankki (PSP) Unioninkadulla sekä Osuuspankkien Keskus-Osakepankki (OKO) Arkadiankadulla. Usein kävin myös maistraatissa, joka oli siihen aikaan Aleksanterinkadulla Senaatintorin kohdalla.

Ulkolähetti vei joka päivä papereita myös oman pankin pääkonttoriin. Se aineisto ei ollut valmiiksi kirjekuorissa eikä silloin käytetty vielä edes sellaisia sisäisen postin kuoria, jotka myöhemmin yleistyivät kaikissa yrityksissä. Kun mitään tietokoneita ei konttoreissa vielä käytetty ja monet lomakkeet olivat moniosaisia, lähetin piti tietää, minne moniosaisen lomakkeen kukin osa pitää viedä. Esimerkiksi remburssihakemuksen pari osaa piti viedä pääkonttorin remburssiosastolle. Pääkonttorissa Keskuskadun ulkolähetti kiersi omin päin läpi kaikki kerrokset ja vei siellä eri huoneisiin ne paperit, jotka sinne kuuluivat, ja otti mukaansa Keskuskadulle vietävät paperit. Nimenomaan tästä kokemuksesta minulle oli valtavasti hyötyä myöhemmillä vuosikymmenillä, kun minulle oli muodostunut selkeä näkemys, mitä kaikkia toimintoja isossa liikepankissa on. Sellaiset minua vanhemmat koululaiset ja opiskelijat, jotka saivat pankista kesätyöpaikan ja minua paremman palkan, joutuivat istumaan koko kesän samalla paikalla eivätkä nähneet pankin muita toimintoja. Vaikka siis tietokoneita ei vielä ollut, Yhdyspankilla oli Pohjoisesplanadilla jonkinlainen reikäkorttikeskus. Sitä en koskaan päässyt näkemään eteistä pidemmälle. Sinne piti viedä sellaiset paketit, joihin oli merkitty tai sanottiin, että ne pitää viedä "Eräkarelle".

Pääkonttorissa oli henkilökunnan käytössä ns. Paternoster-hissi, josta on hyvä kuvaus Wikipediassa sivulla https://fi.wikipedia.org/wiki/Paternosterhissi. Kun en vielä tiennyt sen toimintaperiaatetta, pohdin, onko vaarallista olla poistumatta hissin kyydistä ylimmän tai alimman kerroksen kohdalla. Kääntyykö se kori ylösalaisin tai meneekö se lyttyyn siirtyessään viereiseen hissikuiluun? Kerran sitten uteliaisuus voitti, ajoin "vintin kautta" ja totesin sen vaarattomaksi. Seuraavalla vuosikymmenellä OTK:n toimitalossa markkinontipäällikkö kuoli samanlaisessa hississä. Hän oli menossa alaspäin ja veti perässään kärryä, jossa oli painotuotteita. Kärryssä oli T-vetovarsi, jonka olisi pitänyt taittua, mutta se olikin lukittuneena. Siksi kärry ei täysin mahtunut hissiin hänen perässään. Kun hissi meni alaspäin, kärryn etureuna nousi ylöspäin ja T-varsi puristi miehen mahaa niin että hän kuoli siihen.

Sisäläheteillä oli toisen kerroksen tiskin ääressä pari istumapaikkaa. Siinä odoteltiin kutsuja muualle ja joutoaikana tehtiin jotakin hyödyllistä, kuten leimattiin satoihin tyhjiin kirjekuoriin pankin nimen alle "Hki-Keskuskatu". Tiskin päässä oli seinällä taulu, johon syttyi tietty numero, kun joku virkailija oli painanut lähetin kutsunappia. Silloin lähetti lähti heti sinne. Yleensä sieltä piti ottaa jotkut lomakkeet ja viedä ne jonnekin muualle jatkokäsittelyyn. Aluksi tietysti minulle sanottiin, minne mikäkin paperi piti viedä, mutta kun olin oppinut, kuka mitäkin asiaa käsittelee, sitä ei tarvinut enää sanoa. Paperit eivät siis olleet kirjekuorissa, vaan lähetti näki lomakkeen otsikosta, mitä asia koski ja tiesi, kuka sitä asiaa seuraavaksi käsittelee.

Yhdyspankissa tietyt sanat sanottiin aina ruotsiksi ja tietyt sanat aina suomeksi, riippumatta siitä, mitä kieltä puhuttiin. Esim. sanottiin "Jag skickade det just till tarkastusosasto". Pääkonttorissa oli mm. "loro-avdelningen". Yhdyspankissa tuon sanan alkujaan italiankielinen alkuosa "loro" lausuttiin ruotsalaisittain [luuru]. KOP:issa se sanottiin ihan suomalaisittain "loro-osasto".

Lähetit postittivat joka päivän päätteeksi yhden kirjekuoren moniin Yhdyspankin konttoreihin kaikkialle Suomeen. En muista, mitä niihin kuoriin laitettiin. Ehkä ne olivat tositteita pankkitapahtumista, jotka sen konttorin tilille oli tehty Keskuskadun konttorissa. Yhdyspankissa pankkitilit olivat siihen aikaan konttorikohtaisia eikä mitään yhteistä keskitettyä tilijärjestelmää ollut, mutta pankkiasioitaan sai hoitaa muissakin konttoreissa. Jos otti rahaa tililtään, tilin saldo näkyi asiakkaalla olevasta pankkikirjasta ja otto merkittiin siihen. Ehkä juuri Stockmannin tavaratalossa kävi asiakkaita kaikkialta Suomesta ja monet nostivat rahaa tililtään Keskuskadun konttorista. (Tämä on vain arvailua, en todellakaan muista, mitä niihin muihin konttoreihin lähetettiin.)

Vahtimestarin sijaisen tehtävät

Keskuskadun konttorissa oli vain yksi vahtimestari. Hänen ollessa kesälomalla tai muuten jossakin poissa, minä toimin kahtena kesänä hänen sijaisenaan. Silloin minulle kuului seuraavat vahtimestarin tehtävät:

Hyötyanalyysi

Jälkikäteen arvioiden tuo työkokemus oli minulle valtavan hyödyllinen myöhemmissä tehtävissäni useammastakin syystä:

Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.