©Timo Ahjos 07.06.2020
Päivitetty 11.08.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Tarinoita opettajista

Googlen hakukone ei näytä tätä sivua.
Korjaus 11.8.2020: Noron uni korjattu lukijapalautteen perusteella.


Edellä olen jo esitellyt opettajamme heidän elämäntyötään arvostavalla tavalla. Tässä kerron erilaisia heidän kertomia tai heitä koskevia tarinoita. Osa niistä voi olla kuulopuheita, joiden todenperäisyydestä en ole varma. Tarinat ovat pääosin lukioajalta, mutta koska osa samoista opettajista opetti meitä jo keskikoulun viimeisellä luokalla, en tee tässä eroa, miltä luokalta jokin tarina on peräisin.

Hiiri

Me emme tienneet kouluaikana Hiiren yksityselämästä mitään muuta kuin sen, että hänellä oli saksalainen vaimo. Jotkut pojat ihmettelivät, kuinka niin hiirulainen mies on saanut naisen, ja vielä saksalaisen. Varsinkin eräs poika kohteli häntä todella huonosti, mm. heitti kerran taulusienen päin naamaa. Kun Hiiri ystävällisesti kerran käytti tuon pojan keksimää ilmaisua, poika huusi hänelle: "Älä saatana siteeraa!". Hiiri opetti meitä vielä kevätlukukaudella 1967, jolloin kirjoitimme ylioppilaiksi, mutta jo seuraavana vuonna hän oli muuttanut Turkuun, missä hän asui lopun ikäänsä - paitsi vietti kesänsä Padasjoella. Hänen vuonna 2012 päättyneen elämänkaarensa kuvauksissa Helsingissä opettaminen hahmottuu lyhyeksi välivaiheeksi.

Kana

Kana oli kuulemma kertonut jollekin luokalle, että hänen ollessa nuorena Saksassa taksikuski oli yrittänyt käydä häneen käsiksi. Kana oli päässyt ulos autosta ja lähtenyt juoksemaan karkuun. Taksikuski oli juossut perässä. Kana oli lopettanut tarinan sanomalla "Lopulta hän sai minut kuitenkin kiinni." Oppilaiden oli tehnyt mieli kysyä, mitä sitten tapahtui, mutta kukaan ei ollut kehdannut kysyä ja sen Kana oli kuulemma jättänyt arvailujen varaan.

Oila

Jonkin lämpimän aurinkoisen, arvattavasti toukokuisen, viikonlopun jälkeen Oila kertoi olleensa miesystävänsä kanssa purjehtimassa. Hän sanoi joutuneensa viettämään koko viikonlopun makuuasennossa flunssan vuoksi. Luokan pojat arvelivat, että makuuasentoon oli jokin muukin syy. Hänen miehensä, jonka kanssa hän meni naimisiin elokuun 1965 lopulla meidän aloittaessa oppikoulun seitsemännen luokan, kertoo matrikkelitiedoissa harrastuksekseen matkapurjehduksen.

Valtsu

Ei tule äkkiä mieleen muuta kuin se, mitä jo kerroin opettajien esittelyssä: Valtsu oli toinen kahdesta opettajastamme, jotka tulivat kouluun omalla autolla ja pysäköivät ne joko Mäkelänkadulle, missä ei ollut siihen aikaan vielä bussikaistaa, tai Väinölänkadulle koulun viereen. Se toinen oli Maisi Tamminen. Valtsun harmaa auto lienee ollut Fiat 1100-63. Maisin punainen auto oli Austin A40 Farina, jota mainostettiin nimellä "Napakymppi". Maisille autoilu koituikin sitten kohtaloksi, kun hän kuoli risteyskolarissa, mistä kerron tarkemmin jäljempänä.

Vähäkangas

Oheisella opettajien esittelysivulla ja kuvakoosteessa on hänestä mielenkiintoisia tietoja. Hykkylässä hän oli vain yhden kevätlukukauden eikä siltä ajalta jäänyt mieleeni mitään erityistä.

Kervinen

Kervisestä ei tule mieleeni muuta erikoista kerrottavaa kuin se, minkä jo kerroin opettajien perusesittelyssä: Hän oli kuulemma saanut ilmavoimissa hävittäjälentäjän koulutuksen ja on laatinut oman alansa oppikirjoja koululaisille sen jälkeen, kun me olimme jo koulusta lähteneet. Liitin niiden kirjojen mainokset tämän blogin lukiovuosien kuvakoosteeseen.

Eräät entiset luokkatoverini muistelivat näitä kirjoituksiani luettuaan, että Kervinen oli - ilmeisesti meidän silloisena luokanvalvojana - järjestänyt tilausajobussilla tehdyn matkan Tampereen jäähalliin, joka oli silloin upouusi ja Suomen ensimmäinen. Suomi oli saanut järjestääkseen vuoden 1965 jääkiekon MM-kisat ja Tampereen jäähalli rakennettiin juuri niitä kisoja varten. Itse en ollut siellä. Heidän näkemässä ottelussa pelasi ainakin Kanada, vastassaan ehkä Neuvostoliitto. Kervinen oli opettanut kannustamaan Kanadaa huutamalla "Go, Canada, go!!" Maailmanmestaruuden voitti Neuvostoliitto. (Lähde: Wikipedia)

Maisi

Maisin sisääntulo meidän opettajaksi oli jotenkin pelottava. Hänhän ei ollut aiemmin opettanut Hykkylässä ja oli ilmeisesti saanut huonon ensivaikutelman. Ainakin hän moitti rehtoria siitä, että meillä käytetään vanhentunutta fysiikan oppikirjaa. Se lienee ollut "Kallio-Kuuskoski: Fysiikka lukioluokkia varten", joka oli kirjoitettu jo 1940-luvulla. Hän olisi halunnut vaihtaa sen Pentti Kattaisen fysiikan kirjaan, joka oli 1960-luvun tuote. Rehtori ei ollut ilmeisesti suostunut viralliseen oppikirjan vaihtoon, mutta salli Maisin painostuksesta sen, että saimme käytännössä käyttää ikäänkuin virallisen oppikirjan rinnalla Kattaisen kirjaa.

Maisia tuntui myöskin aluksi ärsyttävän Hykkylän oppilaiden kurittomuus ja hän yritti saada meihin kuria. Kun jouduin ensimmäisen kerran esittämään jotakin taululla Maisin tunnilla, pelkäsin hänen kriittistä arvostelua. Mutta yllättäen hän sanoikin esitykseni jälkeen: "On tässä koulussa onneksi sentään jotakin hyvääkin!"

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Maisi tuli iloisena helsinkiläisten matematiikan opettajien tapaamisesta. Kenelläkään muulla opettajalla ei ollut prosentuaalisesti yhtä paljon pitkän matematiikan laudatureja kuin hänellä. Tosin häntä hiukan harmitti, että hänen oppilaistaan kenelläkään ei ollut täysin virheetöntä suoritusta. Oulunkylän yhteiskoulussa oli yksi sellainen, mutta Maisia lohdutti, että sen oppilaan sukunimi olikin Nevanlinna.

Maisi ja Mikko Tammisella oli vain yksi lapsi, vuonna 1945 syntynyt Markku Tamminen, joka kuoli ennen äitiään kesällä 1989, siis vain 44-vuotiaana, tietääkseni New Yorkin lentoasemalla saamaansa sydänkohtaukseen. Hän ehti nuorella iällään luoda jo melkoisen uran, josta kerrotaan Helsingin Sanomien 16.8.1989 julkaisemassa artikkelissa. Maisin kuoleman jälkeen hänen testamenttinsa mukaisesti Suomen Kulttuurirahastoon perustettiin "Markku Tammisen rahasto", josta tarkemmin tässä esitteessä. Harmi vain, että siinä on Maisin työhistoriaan kirjoitettu Hykkylän nimi väärin.

Maisi kuoli 78-vuotiaana risteyskolarissa saamiinsa vammoihin. Tietääkseni hän oli ajanut Tuusulanväylää pohjoisen suuntaan ja noussut Kustaankartanon lähellä rampille. Rampin ja Käskynhaltijantien risteyksessä hänen piti väistää vasemmalta tulevaa kuorma-autoa, koska hän tuli kärkikolmion takaa. Jostakin syystä hän oli jäänyt sen kuorma-auton alle. Lähinnä tulee mieleen kaksi mahdollista syytä: Joko hän ei huomannut väistää vasemmalta tulevaa tai hänen autonsa sammui risteysalueelle eikä kuorma-auton kuljettaja ehtinyt jarruttaa.

Noro

Noro oli työskennellyt aiemmin Kiteellä kappalaisena. Hän selitti opettajaksi ryhtymistään näin: "Minä en jaksanut siellä kirkkoherranvirastossa niiden saatanan ämmien kanssa tapella."

Kerran hän kertoi nähneensä sellaista unta, että hän oli lähennellyt koulun oppilasta ja sitten: "Juuri kun olimme pääsemässä sanoista tekoihin, lehtori Hervosen ääni kaikui kuin tuomiopäivän pasuuna: Lehtori Noro, mitä te olette oikein tekemässä?" Tämän hän kertoi sielutieteen (psykologian) tai filosofian oppitunnilla, jonka hän piti aurinkoisena kevätpäivänä ulkona Vähänkyröntien levennyksessä koululaiskasvitarhan portin edustalla. (Korjasin tekstiä saamani palautteen perusteella 11.8.2020. Lehtori Aino Hervonen oli vanha historian opettaja, joka ei ollut koskaan minulla opettajana.)

Silloin 1960-luvulla puhuttiin uhkasta, jota kutsuttiin nimellä "keltainen vaara". Sillä tarkoitettiin, että jonakin päivänä miljoonat kiinalaiset lähtevät pois Kiinasta, koska tarvitsevat enemmän elintilaa. Noro lohdutti meitä, että he eivät kuitenkaan tule Suomeen saakka, vaan jäävät Keski-Eurooppaan ns. mustan mullan alueelle, koska sitä pohjoisempana kastemadot ovat niin pieniä, että niillä ei tule toimeen.

Kun googlasin, mitä Norosta löytyy internetistä, eräs hänen entinen oppilaansa muistelee tällaista Lappeenrannan lyseosta 1950-luvun lopulta: "Noron Mauri ehti kai olla jonkin aikaa opettajani ja hänen poikansa Seppo luokkatoverini. Ja sisko Hertta seurakunnan nuorisonohjaaja, jonka kanssa oli mahdottoman paljon käymistä myöhempinä vuosina. Uskonnonopettajana Noro oli syvä kaivo, josta ammennettavaa olisi riittänyt, mutta koululaislapsia ajatellen "helmet menivät sioille". Koulun aamuhartaudesta jäi mieleen, että Noro luki saksankielisestä Uudesta testamentista kääntäen vapaasti suomeksi: "Sinä kelmi palvelija ..."" (Lähde: http://www.perttila.fi/Koulumuistoja/Koulumuistoja.htm )

Noro valitti meille, että professori Nikolainen (josta myöhemmin tuli Helsingin piispa) oli ottanut elämäntehtäväkseen estää sen, ettei hänestä tulisi koskaan tohtoria. Noro oli silloin teologian lisensiaatti ja filosifian kandidaatti. Hän oli laatinut väitöskirjan Hegelin historianfilosofiasta ja jättänyt sen tarkastettavaksi. Nikolainen oli todennut, että se käy kyllä väitöskirjaksi, mutta se ei ole teologiaa vaan filosofiaa. Voidakseen väitellä filosofian tohtoriksi Noron pitää ensin suorittaa filosofian lisensiaatin tutkinto. Sitä Noro ei kuitenkaan tehnyt vaan muokkasi väitöskirjansa sisältöä ja muutti sen otsikoksi "Kaitselmusaate Topeliuksen historianfilosofiassa". Sellaisena se kelpasi teologian väitöskirjaksi ja Norosta tuli teologian tohtori.

Ollessani opiskelijana Helsingin yliopistossa huomasin kerran vuonna 1968 sattumalta ilmoituksen Mauri Noron väitöstilaisuudesta. Nehän ovat kaikille avoimia julkisia tilaisuuksia ja menin uteliaisuuttani sinne yleisön joukkoon. Kävin siihen aikaan muissakin väitöstilaisuuksissa, joten tiesin jo etukäteen, että niissä usein puututaan erilaisiin pikkuseikkoihin. Tilaisuuden puheenjohtaja eli kustos on aina sen alan arvostettu professori, väittelijää kutsutaan respondentiksi ja vastaväittäjä eli opponentti on väitöskirjaan tarkkaan perehtynyt professori. Noron väitöstilaisuudessa opponenttina toimi juuri edellä mainittu professori Aimo T. Nikolainen. Mieleeni jäivät erityisesti seuraavat Nikolaisen kommentit, tässä tietysti muistinvaraisesti kirjoittuina:

Kun tätä blogia kirjoittaessani tutkin, mitä Google tietää Norosta, löysin erään käytännöllisen teologian pro gradu -tutkielman vuodelta 2016, minkä tekijä lainaa Mauri Noron Sotilaspappi-lehden nro 29 sivuilla 725-726 vuonna 1944 julkaistua kirjoitusta. Aiheena oli papin tarve yksinäisiin hetkiin. Noro oli kirjoittanut: "Ilman hiljaisia hetkiä, ilman Jumalan puheen kuuntelemista, ei työllämme ihmissielujen pelastamiseksi enempää täällä sotilaitten kuin siviiliväestönkään keskuudessa ole mitään merkitystä" ja edelleen "Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kuultu Jumalan ääni vaikuttaa sieluumme kuin sade maan kuivuneisiin vesisuoniin". Lopuksi Noro oli todennut: "Siunattu yksinäisyys!"

Muumi

Meidän luokalla kukaan ei ollut valinnut pitkäksi kieleksi venäjää, mutta luokallejäämisen kautta luokallemme tuli yksi venäjän lukija. Kun meillä muilla oli saksan tunti, hän meni jonnekin muualle venäjän ryhmään. Kerran historian tunnilla Muumi puhutteli häntä ensin nimellä ja jatkoi: "Minä esitän sinulle yhden kysymyksen, johon sinun ei ole pakko vastata." Sen hän ilmaisi vielä toisin sanoin ja täräytti sitten sen kysymyksen: "ONKS SUN ISÄS KOMMUNIST?" Kun poika vastasi "Ei ole", Muumi vaikutti hämmentyneeltä. Sitten poika jatkoi: "Mutta poika on!" Muumi meni ensin hiljaiseksi, sitten hän sanoi surullisena, ikäänkuin itkua vääntäen: "Niin, sinä et ole sotaa nähnyt!"

Kerran Muumi puhui anteeksiantamisesta ja sanoi, että jokin kärsitty vääryys voi vaivata ihmistä vuosikausia, mutta kun hän antaa vääryyttä tehneelle anteeksi, asia unohtuu. Esimerkkinä hän kertoi, kuinka hän oli pitkään vihainen sisarelleen jostakin siskonsa tekemästä pahasta teosta. Mutta sitten eräänä päivänä sisko tuli hänen luokseen ja sanoi: "Kerttu Aleksandra, anna anteeksi!" Muumi jatkoi: "Silloin minä annoin sen asian hänelle anteeksi, enkä ole enää myöhemmin muistellut hänen minulle tekemää vääryyttä."

Kustu

Kustulla, jota myös Öykyksi sanottiin, oli omaperäinen sana "öy", jolla hän pystyi ilmaisemaan hyvin monia eri asioita. Jos oppilaan vastaus hänen kysymykseensä oli oikein, hän sanoi "öy" yhdellä tavalla. Jos taas oppilas ei osannut lainkaan vastata hänen esittämään kysymykseen, hän sanoi "öy" toisella tavalla. Jne.

Eurooppalaisten siirtolaisten asettumista Amerikan eri alueille hän selitti seuraavasti: Kun laiva saapui satamaan, suomalaiset painuivat suoraa päätä metsään töihin. Italialaiset jäivät siihen satamakaupunkiin gangstereiksi ja ranskalaiset naiset perustivat siihen kauneushoitoloita.

Noro arvioi Kustun tiedemieskykyjä sanomalla, että hänellä on hyvä lukuperse - hän jaksaa istua loputtomasti kirjastossa tutkimassa.

Huugo

Huugon korkea ikä oli herättänyt kysymyksen, onko niin vanha mies vielä pätevä opettamaan nuorille pojille voimistelua ja urheilua. Hänen tunnilleen tuli kerran kouluhallituksen tarkastajat, joiden tulosta ilmoitettiin etukäteen. Huugo valmistautui tarkastukseen siten, että hän keräsi eri rinnakkaisluokilta hyviä urheilijoita ja voimistelijoita ikään kuin he olisivat tietyn luokan pojat. Meidän huonompien hän käski olla jossakin muualla tarkastuksen ajan. Tarkastajat olivat kuulemma todenneet, että vanhakin voimistelunopettaja voi saavuttaa hyviä oppimistuloksia, jos hän osaa innostaa nuoria oikealla tavalla.

Huugo piti tärkeänä Hykkylän menestymistä koulujen välisissä kilpailuissa. Se asenne näkyi jokaisella tunnilla. Hyviä treenattiin, huonot saivat istua koko tunnin juttelemassa liikuntavälinevarastossa tai pukuhuoneessa. Myöhemmin kerron armeijan liikuntakasvatuksesta, jossa oli täysin päinvastainen ideologia: Joukon vahvuus määräytyy sen heikoimman sotilaan mukaan ja siksi erityisesti heikkoja pitää ja kannattaa treenata.

Siihen aikaan Suomessa vallitsi sellainen yleinen käsitys, että kaikki ruotsalaiset miehet ovat homoja. Kerran Olympiastadionin läheisellä Pallokentällä pelattiin Hykkylän ja jonkin ruotsalaisen joukkueen välinen jalkapallo-ottelu, jota minäkin olin katsomassa. Kun saavuimme sinne, ruotsalaiset olivat jo omassa pukuhuoneessaan. Meidän koulun joukkue meni omaan pukuhuoneeseensa. Huugo päätti lähteä tervehtimään ruotsalaista joukkuetta. Hänen äidinkielensä oli ruotsi. Kun hän tuli sieltä takaisin, häneltä kysyttiin, kuinka suuri joukkue sieltä tuli. Huugo vastasi: "Seitsemän paria."

Eräällä Hyvinkäällä asuvalla luokkatoverillani, Ilkka Niemisellä, oli BMW Isetta -merkkinen ajoneuvo, jota sai ajaa jo 16-vuotiaana. Siinä oli kaksi istumapaikkaa rinnakkain ja koko etuseinä avautui ovena. Edessä oli kaksi pyörää kaukana toisistaan ja takana vain yksi pyörä. Kun meillä oli urheilutunti Raviradan urheilukentällä, Ilkka ajoi sinne koululta Isetallaan. Koululle palattaessa hän tarjosi lehtori Hirkille kyytiä. Hirki kieltäytyi ja kysyi "Onko se invalidipyörä?". Sotien jälkeen sotainvalideilla oli sillä nimellä kutsuttuja polttomoottoriajoneuvoja. Ymmärsin tuon jonkinlaiseksi vinoiluksi. Ilkka kun ei ollut mikään urheilijatyyppi.

Ennen ylioppilaskirjoituksia pidettiin ns. preliminäärikirjoitukset eli "prelit". Ne olivat samaan aikaan kaikilla rinnakkaisluokilla, jolloin saatiin keskenään vertailukelpoiset tulokset. Ruotsin koe oli sellaiseen aikaan, jolloin meillä oli normaalisti voimistelutunti, joten Huugo oli sen valvojana. Eräs poika yritti käyttää hyväkseen sitä, että Huugon äidinkieli oli ruotsi. Hän kysyi: "Opettaja, mitä toi portfölj on suomeksi?" Huugo naurahti ja vastasi "Jaa, perkele, en minä kerro!" Vähän myöhemmin pulpettien välistä käytävää kävellessään hän näytti, kuinka kahvatonta salkkua kannetaan kainalossa ja sanoi: "Näin sitä kannetaan".

Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.