©Timo Ahjos 19.6.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Kesätyö Saksassa 17-vuotiaana vuonna 1965

Tausta ja hakuprosessi

Suomessa toimi jonkin ministeriön alaisena Harjoittelijainvaihtotoimisto, joka sijaitsi Helsingissä Hakaniemessä. Sen kautta ilmeisesti tuhannet nuoret hakeutuivat varsinkin kesätöihin erityisesti Ruotsiin, Saksaan ja Britanniaan. Minä olin lukioaikana heidän kauttaan kaksi kesää Saksassa ja ylioppilaaksi päästyäni yhden kesän Ruotsissa. Saksassa suomalaisia koululaisia oli silloin niin paljon, että jokaisen suuren kaupungin keskustan kaduilta löysi nopeasti oman ikäistä suomenkielistä juttuseuraa. Ihmettelen, että luokkatovereistani kukaan muu ei hakeutunut kesäksi Saksaan töihin.

Helsingin Sanomat kirjoitti hakijoiden vaatimuksista vapunpäivänä 1964: "Hakijan tulee osata tyydyttävästi sen maan kieltä, jonne hän pyrkii. Hänen terveytensä on oltava normaali, ja matkalle lähtiessään hänellä tulee olla kahden henkilön suositus. Hakija maksaa itse matkansa ja hänellä tulee olla tapaturmavakuutus." Oma kokemukseni oli kyllä hiukan erilainen: Lääkärin lausunto terveydentilastani vaadittiin ja sen vuoksi kävin Käpylässä kunnanlääkärin vastaanotolla. Hän lähetti minut ensin Kallion terveysasemalle laboratoriokokeeseen ja toimitti lausuntonsa suoraan Harjoittelijainvaihtotoimistoon, joten en nähnyt, minkälaisen lausunnon hän kirjoitti. Mutta kenenkään suositusta minulta ei vaadittu. Sen sijaan vaadittiin vapaamuotoinen saksankielinen perustelu, miksi haluan kesäksi Saksaan töihin. Siinä tuli samalla myös kirjallisen kielitaidon taso nähdyksi. Kirjoituksessani vetosin lähinnä siihen, että kurjien kotiolojen vuoksi minun on päästävä kesäksi jonnekin muualle. Eräs saman koulun poika oli hakenut kesätyötä Ruotsista ja häneltä oli vaadittu koulun rehtorin suositus. Sen saatuaan hän heitti sen roskakoriin todeten, että hän ei tee mitään tuollaisella suosituksella. Minä tulin uteliaaksi, minkälaisen suosituksen rehtori hänelle kirjoitti. Tallensin sen valokuva-albumiini ja liitän sen tähän.

Edellisessä joulutodistuksessa minulla oli kaikissa muissa lukuaineissa kiitettävä arvosana 9 tai 10, paitsi saksan kielessä vain tyydyttävä 8. Kun isäni näki sen, hän meni keittiöön äidin luo ja ihmetteli vihaisena "Mikä perkele siinä on, että tuo poika ei saksaa opi?" Myöhemmin kysyin, mikä arvosana hänellä itsellään oli saksan kielessä keskikoulun päästötodistuksessa. "Se oli 6, mutta siihen aikaan kiitettävät numerot olivat harvinaisia."

Seuraavat vaiheet

Arvioin äsken kesää 1965 saksan kielen oppimisen kannalta ja kirjoitin siitä artikkelin sivulle Elämäni kielikurssit. Seuraavaksi kerron tässä vuoden 1965 kesätyöpaikastani Saksassa ja skannaan aiheeseen liittyviä valokuvia. Sitten kerron eri artikkelissa Saksassa sinä kesänä tekemistäni retkistä.

Matka työpaikalle Espelkampiin

Työpaikka oli Westfalenin evankelisen kirkon lastenkoti Espelkamp-Mittwald -nimisessä pikkukaupungissa Keski-Saksassa, tietysti Saksan liittotasavallassa eli Länsi-Saksassa. Harjoittelijainvaihtotoimisto oli välittänyt sieltä työpaikan neljälle 17-vuotiaalle suomalaispojalle. Ne muut olivat Jorma Tampereelta, Yrjö Jokelasta ja Pentti Savosta, luultavasti Kuopiosta. Muistan kyllä myös heidän sukunimensä, mutta ehkä on korrektia olla julkaisematta niitä täällä ilman lupaa. Olimme saaneet toistemme yhteystiedot ja lähetin heille ehdotuksen, kuinka tunnistamme toisemme laivalla. Laiva oli kuitenkin niin pieni, että tunnistimme toisemme siellä heti ilman sovittua menetelmää.

Kesällä 1965 Saksan liikenteessä ei ollut vielä autolauttoja. Luultavasti matkustimme tällä Wellamolla:

Wellamo

Matkamme alkoi kesäkuun alussa. Siihen vuodenaikaan laivalla oli paljon enemmän matkustajia kuin hyttipaikkoja. Minulla ei ollut hyttipaikkaa vaan matkustin "kansipaikalla", kuten silloin sanottiin. Matka kesti kaksi yötä, jotka kansimatkustajat nuokkuivat ravintolassa tai nukkuivat missä tahansa laivan sisätiloissa, ei sentään ulkokannella.

Travemündestä matkustimme ensin yhdellä tai kahdella junalla Minden -nimiseen kaupunkiin ja sieltä paikallisjunalla Espelkamp-Mittwaldiin, missä työpaikkamme sijaitsi. Nykyisin junamatka Travemundesta-Hannoveriin ja sieltä toisella junalla Mindeniin kestäisi runsaan 4 tuntia. Mindenistä ei pääse enää junalla Espelkampiin, mutta autolla se on noin puolen tunnin matka. Saavuimme perille illalla väsyneinä ja nälkäisinä.

Ruokarukous

Isäntäväki eli eräät laitoksen esimiehet ottivat meidät ystävällisesti vastaan ja olivat järjestäneet meille pieneen huoneeseen hyvän iltapalan, jota he myöskin itse söivät. Silloin tapahtui yksi elämäni noloimmista tilanteista: Me suomalaispojat aloimme heti nauttia pöydän antimista. Kun meillä oli jo ruokaa suussa, isäntäväki aloitti ruokarukouksen. Keskeytimme syömisen sen ajaksi. Joku sanoi meille ystävällisesti, että meidän ei tarvitse rukoilla, jos emme ole siihen kotona tottuneet. Siitä alkaen osallistuimme ruokarukoukseen jokaisella aterialla. Se tapahtui käytännössä niin, että aina joku lausui ääneen seuraavat rukoukset ja muut istuivat sen aikaa hiljaa kädet ristissä. Kukaan muu ei sanonut mitään, paitsi joku saattoi lopuksi yhtyä sanaan "Aamen".

Aterian aluksi ruoka siunattiin aina näin:

Segne Vater diese Speise,
(Siunaa Isä tämä ateria)
uns zur Kraft und Dir zum Preise.
(meille voimaksi ja Sinulle kunniaksi)
Amen.

Ruokailun päätteeksi kiitettiin ateriasta näin:

Wir danken Dir, Herr Jesu Christ,
(Me kiitämme Sinua, Herra Jeesus Kristus,)
dass Du unser Gast gewesen bist.
(että Sinä olet ollut vieraanamme)
Bleib Du bei uns, so hat's nicht Not,
(jää Sinä meidän luokse, niin ei ole hätää)
Du bist das wahre Lebensbrot.
(Sinä olet todellinen Elämänleipä.
Amen.
Huomaa, että sana "dass" kirjoitetaan nykyisin noin, silloin se kirjoitettiin vielä "daß".

Espelkamp-Mittwaldin historiaa

Kaupungin nykyinen nimi on Espelkamp. 1960-luvulla käytettiin yleisesti vielä sen aiempaa nimeä, joka oli Espelkamp-Mittwald. Nimen jälkimmäinen osa tarkoittaa, että se on metsän keskellä. Vuonna 1939 Saksan armeija alkoi rakentaa sinne ammusvarastoa, josta piti tulla yksi Saksan suurimmista ammusvarastoista. Noin 250 hehtaarin alueelle rakennettiin yli 100 rakennusta, joissa kranaatteja täytettiin räjähdysaineella ja varustettiin muualta tuoduilla sytyttimillä käyttövalmiiksi. Talot rakennettiin niin, ettei yhtään puuta kaadettu turhan takia. Sillä oli myöhemmin suuri merkitys, kun englantilaiset pommikoneet eivät löytäneet varastoja metsän keskeltä. Vaarattomat työt teetettiin ympäristön naisilla, vaarallisimmat työt teetettiin venäläisillä sotavangeilla. Espelkampissa oli siis myös sotavankileiri.

Sodan jälkeen liittoutuneet luovuttivat Espelkampin alueen Westfalenin evankeliselle kirkolle. Minulle kerrottiin, että luovutuskirjassa oli vain yksi rajoitus: Kirkko ei saa rakentaa sinne ammusvarastoa! Sinne sijoitettiin paljon idästä tulleita pakolaisia ja orpolapsia esim. pommitetulta Ruhrin alueelta. Espelkampista on käytetty nimitystä "Heimatvertriebenenstadt" eli kotimaansa menettäneiden kaupunki. Vuonna 1965 siellä asui noin 10.000 ihmistä, nykyisin noin 25.000.

Ludwig-Steil-Hof

Ludwig-Steil-Hof, jossa me neljä suomalaispoikaa kesän 1965 työskentelimme, oli siihen aikaan lähinnä Westfalenin evankelisen kirkon lastenkoti. Tosin me emme tiedä, oliko sillä organisaatiolla silloin jotakin muutakin toimintaa. Laitoksen johtaja oli pastori ja vanhemmat työntekijät mustissa kaavuissa kulkevia diakonissoja. Kun kävin siellä vuonna 1984 silloisen perheeni kanssa vain ulkoapäin katsomassa, se näytti muuttuneen vanhainkodiksi.

Silloin kun me siellä olimme, laitos ei ollut enää metsän peitossa. Keskellä pihaa oli suuri rakennus, jonka sisällä en käynyt kertaakaan. Siinä oli ainakin keskuskeittiö ja juhlasali, joka oli normaalisti suljettu. Keskuskenttää ympäröi 2-kerroksisia taloja, jotka olivat aikanaan olleet ammusvaraston työntekijöiden ja vanginvartijoiden asuintaloja. Niiden katoissa näkyi vielä himmeästi sota-aikaiset naamiointimaalaukset. Yhdessä niistä taloista me kaikki suomalaispojat asuimmme, mutta meillä oli jokaisella oma paimennettava poikaryhmämme muissa taloissa. Työpäivien aikana emme tavanneet toisiamme.

Laitosta johtava pastori piti kerran kuukaudessa kotonaan seurakunnan nuorten työntekijöiden illan, jonne meidätkin kutsuttiin. Siellä tarjottiin mm. viiniä ja se olikin ensimmäinen kerta, kun join viiniä rippikouluehtoollisen jälkeen. Pastori kertoi meille, kuinka Jumala on aina suojellut Espelkampia. Esimerkiksi silloin, kun englantilaiset pommikoneet etsivät sitä, mutta eivät löytäneet. Hän käski meidän kuvitella, mikä kauhea katastrofi olisi seurannut, jos pommeja olisi osunut taloihin, jotka olivat täynnä kranaatteja. Suomalaisten kesken totesimme vakavina suomen kielellä, että ehkä jopa Lontoo olisi silloin voinut jäädä pommittamatta.

Asuminen, työ, työaika, palkka

Asuimme siis entisessä sotavankien vartijoiden talossa, josta sain ensimmäisestä kerroksesta oikein mukavan pienen yhden hengen huoneen. Muut kolme suomalaispoikaa asuivat samassa talossa. Me käytimme henkilökunnan wc- ja suihkutiloja. Samassa talossa asui myös hoidettavia poikia. Heitä oli ehkä 6-8 aina samassa huoneessa. Ne huoneet olivat kuin kasarmin tuvat ilman mitään yksityisyyttä. Kerrossänkyjä heillä ei kuitenkaan ollut.

Koska me suomalaispojat olimme alle 18-vuotiaita eli alaikäisiä, meillä ei ollut työsopimusta, työaikaa eikä palkkaa. Olimme siellä vain "auttamassa" ja saimme siitä hyvästä asunnon, ruoan ja päivärahaa. Käytännössä meillä oli tietty työaika, jonka ulkopuolella saimme käydä vapaasti kaupungilla laitoksen ulkopuolella. Joka toinen sunnuntai oli vapaapäivä, jolloin kävimme junalla katsomassa lähikaupunkeja, jotka olivat tyyliltään aivan erilaisia kuin Espelkamp.

Arkipäivät, myös lauantait, ja joka toinen sunnuntai olivat työpäiviä. Olimme apuohjaajia, joilla kullakin oli oma poikaryhmä paimennettavana. Vakinaisilla työntekijöillä oli tavanomainen työaika ja he asuivat laitoksen ulkopuolella. Silloin kun he olivat työssä, apuohjaaja oli vain siinä päiväohjelmassa mukana ja auttamassa, emme kuitenkaan koulussa. Pojillahan oli silloin koulusta kesäloma kuten meilläkin. Kun vakinaiset ohjaajat lähtivät työpäivänsä päättyessä koteihinsa, pojat jäivät meidän vastuulle. Tosin meidän kaikkien yhteinen esimies asui samassa laitoksessa ja hänet olisi voinut tarvittaessa hälyttää avuksi illallakin tai yöllä, jos tarvetta olisi ollut, mutta sitä ei ollut.

Suhtautuminen alkoholiin

Ensimmäisen työpäivän iltana esimies opasti, että meidän kuuluu olla asuintalomme yläkerrassa niiden pikkupoikien kanssa siihen saakka, kunnes he lähtevät nukkumaan. Hän neuvoi, mitä voimme siellä tehdä, kuten pelata erilaisia pelejä. Pojat kyllä neuvovat mielellään, kuinka niitä pelataan. Sitten hän lisäsi: "Jos haluatte juoda olutta, sanokaa vain pojille, niin he tuovat sitä teille." Tuota me tietysti kovasti ihmettelimme, mutta päätimme kokeilla, kuinka se käytännössä toimii.

Siellä lastenkodissa ei ollut olutta, mutta kaikkialla Saksassa on - tai ainakin siihen aikaan oli - tavallista, että omakotitalon portin pielessä on jonkin panimon kyltti ja talosta voi käydä illallakin ostamassa sen panimon olutta. Kun pyysimme poikia tuomaan meille olutta, muistaakseni he tiesivät sen hinnan, annoimme sen verran käteistä ja he kävivät jostakin ostamassa niin monta pulloa kuin olimme pyytäneet.

Kerroin jo aiemmin, että pastori tarjosi seurakunnan nuorten työtekijöiden illassa viiniä.

Kun Saksassa myydään tavallisissa ruokakaupoissa kaikenlaisia alkoholijuomia, ihan uteliaisuuttamme ostimme kerran kaikkein vahvinta olutta, mitä kaupasta löytyi. Etiketissä luki muistaaksemme peräti "15%". Mutta vasta sitä maistettuamme tajusimme, että se prosenttiluku ei tarkoittanutkaan alkoholipitoisuutta vaan ns. "kantavierreväkevyyttä". Se juoma oli väkevää kuin yskänlääke, vaikkakin ihan eri makuista.

Paimennettavat pojat

Paimensin siellä noin 12 pojan ryhmää. He olivat 8-12 -vuotiaita ja kaikki sellaisia, jotka oli jostakin syystä otettu yhteiskunnan hoitoon. Yksi poika kertoi, että heillä oli kotona niin monta lasta, että hänelle ei ollut siellä enää tilaa. Kaksi poikaa oli ryöminyt Itä-Saksasta miinakentän ylitse omatekoisen miinaharavan perässä. Kun he olivat pyytäneet turvapaikkaa Länsi-Saksasta, heitä ei palautettu Itä-Saksaan. Kaikki pojat eivät olleet siellä vapaaehtoisesti, mutta eivät he myöskään olleet sinne lukittuina. Kuulin, että eräänä yönä joku pikkupoika oli kadonnut, onneksi ei minun ryhmästä. Poliisi oli löytänyt hänet melko lähellä olevan kanavan (Mittellandkanal) rannalta. Hän oli yrittänyt päästä kotiinsa. Siinä kanavassa on vilkas liikenne. Jos joku olisi ottanut hänet veneen tai laivan kyytiin, hän olisi voinut päästä kauaskin kotinsa suuntaan.

Myös poikien aterioilla ruoka siunattiin ja siitä kiitettiin samoin rukouksin, kuin edellä kirjoitin. Käytännössä se tapahtui niin, että ruokasalissa yksi poika lausui rukouksen kovalla äänellä ja muut istuivat hiljaa kädet ristittyinä. Jotkut vallattomat pojat lausuivat rukouksen niin, että toisilla oli vaikeuksia olla nauramatta, esim. tähän tapaan:

Mahdollisimman nopeasti: "SegneVaterDiese"
Sitten hitaasti "Speiiiise"
Mahdollisimman nopeasti: "unszurKraftundDirzum"
Sitten taas hitaasti: "Preiiiise". "Amen."

Pahin järjestyshäiriö, jota jouduin käsittelemään, oli se, kun yksi poika kiipesi sen 2-kerroksisen loivasti harjakattoisen talon katolle. Poikien pesuhuoneessa hän löi minua kerran takaapäin erään kourun kumi/muovisuojuksella päähän. Hänellä ei ollut mitään minua vastaan vaan hän piti sitä hauskana vitsinä. Hassua ajatella, että sekin poika on jo 65-vuotias ukkeli, jos vielä elää.

Siinä pihapiirissä, jossa itse asuin ja työskentelin, hoidettiin vain poikia. Tyttölapsille oli omat rakennuksensa hiukan eri paikassa. Kuulemani mukaan Ludwig-Steil-Hofissa hoidettiin laitoksen eri osissa kaiken ikäisiä lapsia ja nuoria ihan vauvoista yli 20-vuotiaisiin saakka.

Henkilökunta

Meidän esimies oli mies, jonka vaimo ja pieni lapsi asuivat Berliinissä hänen vanhempiensa omakotitalossa. Kesäkuun lopulla hän vei meidät suomalaispojat sinne neljän päivän retkelle, josta kerron seuraavassa artikkelissa.

Käytännön toimintaa johtivat diakonissat, joita kutsuttiin sisariksi, kuten Schwester Gisela (Sisar Gisela). Heillä oli vaatetuksena aina musta kaapu ja päässä valkoinen huivi.

Laitoksessa oli myös eri ikäisiä muita työntekijöitä, jotka kulkivat tavallisissa siviilivaatteissa. Esimerkiksi siinä talossa, jossa itse työskentelin, pojista vastuullinen vakinainen työntekijä oli sellainen nainen. Hänessä ilmeni stereotyyppisen saksalaisuuden parhaat piirteet. Hänen työhönsä kuului mm. keskuskeittiöstä pötkönä tuotujen makkaroiden ja kurkkujen siivuttaminen ruoka-annoksiin. Hän oli sitä varten ostanut työpaikalle omalla kustannuksellaan veivattavan siivutuskoneen. Kun hän sitä käytti ja käytön jälkeen puhdisti, ilmeestä näkyi, että konetekniikka ja sen ihailu on lähellä saksalaista sydäntä. Hänellä oli parikymppinen poika, joka ajeli vapaa-aikanaan mielellään autolla. Kerran hän otti minut mukaansa autoajelulle Porta Westfalicaan, mistä laitan postikorttikuvan tämän blogin kuva-aineistoon.

Muita muistoja

Espelkampiin pääsi siihen aikaan paikallisjunalla. Asemalla pysähtyi säännöllisesti myös tavarajuna, joka jätti siihen aina yhden täyden tavaravaunun. Se vietiin myöhemmin tyhjänä pois kuorma-autolla. Se tuntui minusta niin erikoiselta, että otin siitä valokuvan.

Rautatieasemalla oli myös ravintola. Eräs laitoksemme nuori naispuolinen työntekijä halusi kerran tarjota minulle siellä illallisen, johon kuului jokin leike ja ranskalaiset perunat, joita kutsuttiin nimellä "Pommes Frites". Se oli siihen aikaan jotakin hienoa ja erikoista. Hän halusi välttämättä maksaa minunkin ateriani, mutta hän neuvoi, että kun tarjoilija tulee ottamaan maksua, minun pitää ojentaa rahat hänelle, koska se kuuluu ehdottomasti miehen tehtäviin. Sen kerrottuaan hän lykkäsi setelit minulle pöydän alitse.

Kun olimme pikkupoikien kanssa helteisenä kesäpäivänä pitkällä kävelylenkillä, heille ei annettu mitään kylmää juotavaa vaan lämmintä teetä. Se on kuulemma parhaiten viilentävä janojuoma helteellä, koska se auttaa hikoilemaan. Kun hikeä haihtuu iholta, ihon lämpötila laskee.

Joka toinen sunnuntai työhöni kuului poikien vieminen kirkkoon. Siinä matkan varrella oli toinenkin kirkko, ehkä katolinen, jonka edustalla oli korkea puinen kellotorni. Eräs villi poika ryhmästäni kiipesi sen soittokellon köyttä pitkin muutaman mertin korkeuteen, jolloin se kello alkoi soida.

Kerran kesän aikana kaupungin suuressa evankelisessa kirkossa oli jokin erityinen juhlajumalanpalvelus. Minä olin siellä poikalaumani kanssa hyvissä ajoin ja saimme hyvät istumapaikat, mutta sen jälkeen kirkko tuli niin täyteen, että kaikki eivät mahtuneet istumaan. Kuitenkin ensimmäiseen riviin keskikäytävän viereen oli jätetty kaksi tyhjää paikkaa. Sitten väki hiljeni ja kirkon läpi käveli rinnakkain kaksi upseeria. Ne eturivin paikat oli varattu heille. Juuri kun he pääsivät paikoilleen, urkuri aloitti mahtavan soiton.

Siihen aikaan Saksassa oli paljon amerikkalaisia F-104G Starfighter -suihkuhävittäjiä. Saksaa varten tehdyille G-versioille sattui erikoisen paljon lentäjän hengen vaatineita onnettomuuksia. Ne lensivät hyvin matalalla ja toisinaan yli äänen nopeudella. Minullekin niistä tuli jokapäiväisiä tuttavuuksia. Sen lähestymistä ei kuullut lainkaan, mutta yhtäkkiä kuului kova pamaus, jonka jälkeen ulkona avoimella paikalla saattoi nähdä poispäin lentävän koneen.

Seurakunnan nuorten työntekijöiden illassa pastori kertoi suhteesta katolisiin pappeihin, ettei heillä opiskeluaikana mitään oppiriitoja ollut, vaan luentojen jälkeen he kävivät yhdessä oluella.

Kerran huomasimme suomalaisten poikien kesken, että keskusrakennuksessa oli erään ulkokomeron ovi auki ja siellä oli kiinteästi jokin iso kone, josta emme tienneet, mikä se on. Kun sitä katselimme ja mietimme, mikä se voisi olla, näimme siinä kyltin, jossa luki "Pressluftpumpe" - siis paineilmapumppu. Tuota olen käyttänyt esimerkkinä siitä, että saksan kielessä on usein helppo ymmärtää jonkin sellaisenkin sanan merkitys, jota ei ole aiemmin kuullut. Englanninkielisen sanan "compressor" voi ymmärtää vain jos tietää, mitä se tarkoittaa.

Espelkampissa oli erikoinen maauimala. Aiemmin sillä paikalla oli ollut luonnon lampi, jossa oli saari. Siitä tehtiin maauimala, jossa oli edelleenkin samalla paikalla saari, mutta se oli tasainen betonipintainen. Se oli kuulemma ovi väestönsuojaan. En tiedä, kuinka se kansi avautui, mutta minulle kerrottiin, että atomiasein käytävän sodan aikana rannan ja saaren välille laitetaan köysi, josta käsillä kiinni pitäen uimataidotonkin ihminen pääsee saarelle ja samalla hänen vaatteensa huuhtoutuvat puhtaiksi radioaktiivisesta pölystä. Laitan tämän artikkelin kuvakoosteeseen postikorttikuvan siitä lammesta ja siitä tehdystä maauimalasta. On hyvä muistaa, että vuonna 1965 elettiin kylmän sodan pahimpia vuosia ja atomiasein käytävää kolmatta maailmansotaa pelättiin yleisesti. Saksassa oli silloin ja on edelleenkin paljon USA:n ydinsaseita ja toisaalta se oli Neuvostoliiton suunnitelmissa hyökkäyskohde.

Yleisesti sanoisin, että ilmapiiri Espelkampissa oli uskonnollis-isänmaallinen ja siellä elettiin kuin "Herran kukkarossa".

Jos mieleeni tulee vielä jotakin, mitä tässä olisi voinut kertoa, lisään sen tänne ja korjaan tekstin alussa olevaa päiväystä vastaavasti. Kerron kahdessa seuraavassa artikkelissa Saksassa kesällä 1965 tekemistäni retkistä ja liitän erilliseen kuvakoosteeseen sinä kesänä ottamiani kuvia ja muutamia postikorttikuvia. Retkeilykohteina olivat lähikaupungit Rahden ja Lübbecke, sitten Hannover, Berliini (muurin molemmilla puolilla), Bielefeld, Porta Westfalica, Stuttgart, München, Köln ja Hampuri.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.