©Timo Ahjos 22.6.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Retket Saksassa 17-vuotiaana vuonna 1965

Tässä artikkelissa kerron sellaisista retkistä, joiden jälkeen jatkoin työntekoa Espelkampissa. Tämän jälkeen kerron toisessa artikkelissa peukalokyyti- eli liftausmatkasta, jonka tein elokuun lopulla, kun olin jo lopettanut työnteon. Näihin artikkeleihin liittyy yhteinen kuvakooste, joka on Google Photos (Kuvat) -järjestelmässä. Siellä jokaiseen kuvaan voi liittyä lyhyt kuvateksti, joka tulee esille, kun napsauttaa kuvan suureksi ja painaa sitten i-painiketta (=info). Olen numeroinut ottamani valokuvat 10:n välein, jotta voin tarvittaessa lisätä jotakin vielä myöhemmin sopivaan väliin. Kuvia on nimittäin paljon enemmän kuin mitä täällä julkaisen.

Tämän artikkelin retkikohteina ovat Rahden, Hannover, Berliini, Bielefeld, Porta Westfalica ja Lübbecke.

Päiväretki lähikaupunkiin nimeltään Rahden

Suomalaisille oli outoa, että Saksassa on pikkukaupunkeja pitkin maaseutua hyvin lähellä toisiaan. Työpaikkakaupungistamme noin 10 kilometriä pohjoiseen on Rahden, jossa kävin kolmen muun suomalaispojan kanssa heti ensimmäisenä vapaapäivänämme, ja otin siellä muutamia valokuvia. Vastaavasti 10 km Espelkampista etelään on Lübbecke, jossa otin kuvia vasta elokuisessa olutjuhlassa.

Vaikka retkemme Rahdeniin kesti vain yhden päivän, siihen sisältyi valtava määrä uutta tietoa ja kokemusta. Ajoimme sinne Espelkampista junalla ja tulimme takaisin bussilla.

Siihen aikaan ei vielä ollut digikameroita eikä otettu selfie-kuvia. Kinofilmikameran yhdelle filmille mahtui 36 kuvaa, jonka jälkeen se vietiin tai lähetettiin jonnekin kehitettäväksi. Käytännössä valokuvat näki sitten yleensä vasta monta viikkoa kuvaamisen jälkeen. Kamerani oli kiinteäobjektiivinen, eikä siinä ollut zoomaus-mahdollisuutta. Kameran käyttäjänä olin yleensä aina kameran "väärällä puolella" enkä näy ottamissani kuvissa. Tuollakaan retkellä kenelläkään muulla ei ollut kameraa, mutta Jormalla oli suunnitelma ostaa jostakin tietynlainen japanilainen Yashica-merkkinen kamera. Hän arveli saavansa sen Saksasta paljon halvemmalla kuin Suomesta. Mutta kun hän sitten kysyi sellaista saksalaisista valokuvausliikkeistä, hänelle oli kerrottu, että he myyvät vain saksalaisia kameroita. Jos haluaa välttämättä japanilaisen kameran, niitä myydään ehkä suurissa kaupungeissa erityisissä itämaisten tuotteiden kaupoissa.

Ruokailu oli meille Rahdenissa vaikeaa. Siellä oli kyllä ravintoloita, mutta ulkoa kadulta oli vaikea päätellä, minkä tasoisesta ja hintaisesta ravintolasta on kysymys. Kun meni ovesta sisään, näki ravintolan sisustuksen, josta saattoi jotakin päätellä, mutta ruokalista selvisi vasta sitten, kun oli asettunut pöytään istumaan ja tarjoilija toi sen. Ei siis ollut vielä mitään pikaruokaravintoloita, jossa olisi selvät tuote-esitteet seinällä. Menimme yhteen sopivaksi arvioimaamme ravintolaan sisään, istuimme pöytään, ja aloimme tutkia tarjoilijan meille tuomaa menua, mistä emme ymmärtäneet mitään. Siinä oli vain yksi jotenkin tutulta tuntuva nimike "Bierknabber". Tilasimme jokaiselle sellaisen annoksen tietämättä ollenkaan, mitä saaamme. Tarjoilija vaikutti hiukan hämmästyneeltä, mutta toi sitten jonkin ajan kuluttua sen, mitä olimme tilanneet. Odotimme saavamme runsaan aterian, mutta se olikin vain yksi pitkän nakin tapainen ohut grillimakkara! Vasta tätä kirjoittaessani selvitin sanakirjasta, että verbi "knabbern" tarkoittaa napostelua ja siis "Bierknabber" oli makkara, joka sopi naposteltavaksi olutta juodessa.

Kuva R010 on netistä tätä kirjoittaessa kopioimani tuore ilmakuva Rahdenin kaupungista. Kuvassa R020 on katunäkymä, missä Jorma ja Pentti kävelevät, Jormalla kitara. R040:ssa on USA:n armeijan 2. divisioonan esikuntarakennus ja Jorma poseeraa sen edustalla. R050:n aiheena oli iso Mersu, jonka tasoisia ei Suomessa nähnyt. R060:ssa pojat löysivät puiston penkin, jossa olisi voinut pitää sadetta. R070: Paluumatkan teimme kuvassa näkyvällä bussilla. R080: Hauskan näköinen omakotitalo.

Liikkuvan bussin ikkunasta kuvasin mielenkiintoisen kyltin (kuvat R090-R100): Siinä on oranssin väriselle pohjalle piirretty Saksa sellaisena kuin se oli ennen toista maailmansotaa ja valkoisin viivoin merkitty, miten se sodan jälkeen jaettiin. Siinä on kysymys "3 geteilt?" (Jaettu kolmeen osaan?) ja vastaus "Niemals!" (Ei koskaan!). Keskimmäiseen osaan on merkitty Saksan pääkaupungiksi Berliini. Nythän Berliini on taas Saksan pääkaupunki, mutta vuonna 1965 siitä vasta haaveiltiin ja Länsi-Saksan pääkaupunki oli Bonn.

Piipahdus Hannoverissa

Hannoveriin menimme junalla ja jatkoimme sieltä Berliiniin lentokoneella. Esimiehemme, herra Winkel halusi näyttää meille lyhyen piipahduksen aikana Hannoverin tärkeimmät nähtävyydet. Kuvakoosteni kuvat H010-H040 ja H060 ovat vain tavanomaisia katunäkymiä. Kuvasta H020 palautui mieleeni, että Jorma ei ollutkaan tällä matkalla mukana vaan lähti juuri silloin Hampuriin ostoksille. Kuvassa ovat siis herra Winkel sekä Yrjö ja Pentti, joka katsoo kameraan. Kuvassa H070 näkyvä linnamainen "Neues Rathaus" eli "Uusi kaupungintalo" tunnetaan Hannoverin kaupungin symbolina. Nykyisin se näyttää paljon siistimmältä kuin tuossa vuonna 1965 ottamassani kuvassa. Se on alun perin vihitty käyttöön vuonna 1913. Sen sisätiloisssa on nykyisin esillä mm. useita pienoismalleja Hannoverin kaupungista sotaa edeltäneeltä ajalta ja sen kattotasanteelta on kuulemma Hannoverin paras näköala. Kattotasanteelle pääsee erikoisella hissillä, joka ei nouse suoraan ylöspäin vaan myötäilee rakennuksen kupolin muotoja. (Lähde: http://rantapallo.fi)

Esimiehemme halusi näyttää meille tuon kaupungintalon, mutta sen sisällä emme käyneet eikä meillä olisi ollut siihen aikaakaan. Kuvassa H050 näkyvän altaan ja patsaan luona esimiehemme kertoi sen vaikuttavan historian: Sillä paikalla oli aiemmin saastainen pieni järvi (Maschsee), jonka kaupunkilaiset raivasivat 1930-luvulla puhtaaksi, uimakelpoiseksi ja edustavaksi virkistysalueeksi. Patsaan nimi on "Soihdunkantaja-pylväs" (Fackelträger-Säule). Sen historia löytyy sivulta de.wikipedia.org/wiki/Fackelträger-Säule

Viimeisessä Hannoverissa ottamassani kuvassa on lentokone, jolla lensimme Berliiniin. Venäläiset olivat silloin sulkeneet Länsi-Saksan ja Berliinin väliset maantie- ja rautatieyhteydet. Sinne pääsi vain lentokoneella, joka ei saanut olla saksalaisomistuksessa. Siksi Lufthansa ei voinut sinne lentää, vaan lensimme amerikkalaisen Pan American -yhtiön koneella, joka oli tietääkseni tyyppiä DC-6.

Neljä päivää Berliinissä

Kerroin jo keskikouluajan muistelmissa, minkälainen maailmanpoliittinen tilanne silloin oli. Kun kävimme Berliinissä kesäkuussa 1965, Berliinin muuri oli perustettu vasta vajaa 4 vuotta aiemmin, ja sitä vielä vahvistettiin. Kennedyn murhasta oli kulunut vasta puolitoista vuotta. Katso: jaetun Berliinin keskustan kartta

Saavuimme Hannoverista amerikkalaisella PanAm- yhtiön koneella Tempelhofin lentokentälle, joka sijaitsi keskellä kaupunkia USA:n miehitysvyöhykkeellä. Asuimme esimiehemme vanhempien omakotitalossa rauhallisella Hermsdorfin omakotitaloalueella noin puolen tunnin bussimatkan päässä kaupungin ydinkeskustasta. Hermsdorf näkyy oheisella kartalla ylä-vasemmalla. Siellä ei ollut mitään merkkejä eristetystä tai jaetusta Berliinistä, vaikka siitä oli vain runsas 2 kilometriä kaupungin rajalle. Esimiehemme halusi näyttää meille eräitä nähtävyyksiä, mutta muuten me kolme suomalaispoikaa retkeilimme omin päin. Yhden päivän vietimme muurin toisella puolella eli Itä-Berliinissä.

Yksi esimiehemme näyttämistä nähtävyyksistä oli "Siegessäule" (Voitonpylväs), joka on edelleenkin yksi Berliinin suosituimpia nähtävyyksiä. Kävimme myös pylvään näköalatasanteella. Hissiä ei ollut vaan sinne joutui kiipeämään 285 porrasaskelmaa. Pylvään ensimmäisen kerroksen seinät olivat valkoista marmoria ja muuten puhtaat, mutta seinään oli kirjoitettu isoin kirjaimin "Anna-Kaisa Eerikäinen, Finnland".

Berliinissä oli jo ennen sotaa ja on edelleenkin kaksi paikallisliikenteen rataverkkoa: maanalainen U-bahn ja maanpäällinen S-bahn. Jälkimmäinen vastaa valtion rautateiden paikallisliikennettä ja käyttää samoja raiteita kuin kaukojunat. Molemmilla rataverkoilla oli asemia sekä Itä- että Länsi-Berliinissä. Kun kaupunki jaettiin, U-bahn jäi lännen ja S-bahn idän hallintaan. Väärälle puolelle jääneet asemat suljettiin ja niillä oli välikohtausten varalta konepistoolimiehet hiekkasäkkivallien suojassa. Silloin U-bahn tuntui hienolta ja modernilta, kun taas S-junien vaunut olivat ainakin yli 20 vuotta vanhoja. Kun seuraavan kerran kävin Berliinissä vuonna 2017, S-junien vaunut tuntuivat mukavammilta, kun taas U-bahn eli metro vaikutti jotenkin ahtaalta ja tunkkaiselta.

Yhden päivän vietimme Itä-Berliinissä. Vaikeuksien välttämiseksi en viitsinyt ottaa sinne kameraa mukaan. Suomen passilla rajan ylitys molempiin suuntiin oli ongelmatonta. Idän puolelle mennessä piti ostaa viidellä Länsi-Saksan markalla viisi Itä-Saksan markkaa. Käytimme sen rahan ruokailuun. Itä-Berliinin katuelämä oli kuin eri vuosikymmeneltä. Autoja oli vähän ja ne olivat vanhoja. Yhtä tavarakuormaa vedettiin hevosella. Emme lähteneet minnekään kovin kauas rajanylityspaikasta. Kävimme syömässä halvassa suuressa ruokalassa, missä syötiin seisaallaan. Siellä myytiin vain keittoa. Pöydät olivat sellaisia ellipsin muotoisia, minkä ääreen olisi mahtunut ehkä 4-6 ihmistä syömään. Pöytälevyn alapuolella oli saman kokoinen hylly, missä oli jokaisessa pöydässä monta pinoa käytettyjä soppalautasia. Niitä ei kukaan ollut pois keräämässä.

Kun lähdimme aamuisin esimiehemme omakotitalosta kaupungille, otimme salaa ja ilman lupaa kirsikkapuusta kirsikoita. Myöhemmin esimiehemme kertoi, että he eivät tiedä, mitä niillä kirsikoilla tekisivät, kun niitä tulee niin paljon. Söimme heidän luonaan aamulla ennen kaupungille lähtöä ja taas illalla kaupungilta tultuamme. Kun he kysyivät meiltä jotakin, esimerkiksi maistuiko ruoka, vastasimme kohteliaasti saksaksi, mutta toisinaan sanoimme sitten toisillemme heidän kuullen jotakin hävytöntä suomeksi - ihan vain vitsin vuoksi. Koskaan ei pitäisi luottaa siihen, että joku ei ymmärrä suomea! Nimittäin elokuun lopulla, kun olimme lähdössä takaisin Suomeen, sama esimies kertoi, että hän on aina pitänyt suomalaisista ja meni naimisiinkin suomalaisen naisen kanssa. Hänen vaimonsa oli kotoisin Riihimäeltä!

Jotta länsi-berliiniläiset eivät muuttaisi sieltä Länsi-Saksaan ja jättäisi kaupunkia asumattomaksi, heille oli annettu eräitä erityisetuja. Länsi-Berliinin ja Länsi-Saksan välillä oli tulliraja. Esim. alkoholijuomat olivat Berliinissä halvempia ja niitä sai tuoda vain tietyn määrän rajan yli. Esimiehemme oli laittanut omaan laukkuunsa sallitun enimmäismäärän ja pyysi, että minä toisin yhden litran vermuttia. Minulla ei alaikäisenä (17 v) olisi ollut lupa tuoda alkoholia lainkaan. Ilmeisesti olin sitten tullissa niin jännittyneen näköinen, että tullimies kysyi minulta: "Hat der junge Mann Spirituosen?" (Onko nuorella miehellä alkoholijuomia?) Olin hyvin vaikeassa tilanteessa enkä tiennyt, olisiko minun pitänyt vastata rehellisesti vai valehdella. Sitä miettiessäni takanani seissyt esimieheni sanoi: "Hän ei puhu saksaa, mutta ei hänellä mitään ole." Tullimies tyytyi siihen ja päästi minut lentokoneeseen, jolla lensimme Hannoveriin. Se pullo oli laukussani käärittynä pyyheliinaan, joka oli aamupesun jäljiltä vielä kostea. Pyyhkeeseen jäi muistoksi pullon etiketin kuva, joka pysyi siinä seuraavaan pyykinpesuun saakka.

Päiväretki Bielefeldiin

Työnantajamme järjesti meille suomalaispojille päiväretken Bielefeldiin, joka sijaitsee noin 50 km Espelkampista etelään. Matka tehtiin erään diakonissan kupla-Volkkarilla. Pelkäsin koko ajan hänen kyydissään. Hän ajoi joka paikassa mahdollisimman - tai pikemminkin mahdottoman - kovalla nopeudella. Siihen aikaan autoissa ei ollut edes turvavöitä.

Bielefeldissä tutustuimme vain yhteen kohteeseen, Bethel-nimiseen evankelisen diakoniatyön keskukseen. Wikipedian mukaan Bethel on Euroopan suurin sosiaalialan yritys, jossa on nykyisin yli 19.000 työntekijää. Se on pastori Friedrich von Bodelschwingh'in vuonna 1867 perustama diakoniatyön edelläkävijä, jossa hoidetaan vammautuneita, psyykkisesti rajoittuneita, epileptikkoja, vanhuksia, sairaita, yleensä hoitoa tarvitsevia ihmisiä, sosiaaliongelmaisia nuoria ja asunnottomia. Siihen kuuluu useita rakennuksia, joista me tutustuimme vain epileptikkojen ja kehitysvammaisten aikuisten työpajoihin sekä kävimme päärakennuksessa syömässä.

Perillä joukkoomme liittyi eräs ikäisemme ruotsalaispoika, joka oli myös kesätyössä jossakin kirkon laitoksessa. Hän pyörtyi esittelyn aikana. Lieneekö järkyttynyt näkemästään vai oliko helle syynä? Olihan se järkyttävää nähdä eri tavoin vammaisia ihmisiä. Yhdessä isossa salissa oli kehitysvammaisia aikuisia työskentelemässä. Joillakin heistä oli esim. 40-50-vuotiaan aikuisen vartalo, mutta lapsen tasolle jääneet aivot. Yksi heistä, jota kutsuttiin nimellä Wilfried, esitteli meille ylpeänä työtään. Hän kokosi isokokoisia muovisia saranoita siten, että hän otti oikealla kädellään oikealla puolellaan olevasta laatikosta saranan yhden puoliskon, vasemmalla kädellään vasemmalla puolellaan olevasta laatikosta toisen puoliskon ja kolmannesta laatikosta metallitapin, joka sitoi muoviset puoliskot yhteen. Sitten hän heitti kokoamansa saranan isoon laariin. Hän selvästi iloitsi siitä, että me olimme katsomassa, kuinka hyvin hän sitä teki, kunnes tapahtui odottamatonta: Saranan toiset puoliskot loppuivat. Silloin hän menetti malttinsa, sai raivokohtauksen ja heitteli saranoita tai niiden puolikkaita ympäriinsä. Hoitaja tuli taltuttamaan häntä, piti kädestä kiinni ja puhutteli ystävällisesti, jolloin hän rauhoittui.

Tältä sivulta näkee, kuinka paljon eri laitoksia Bethelissä on. Bielefeldissä toimii nykyisin myös suomalainen seurakunta.

Päiväretki Porta Westfalicaan 4.8.1965

Rouva Zimmermann, jonka alaisena työskentelin, järjesti minulle Berliinissä opiskelevan poikansa kyydissä yhden sunnuntaipäivän retken Porta Westfalicaan. Se sijaisee 33 km Espelkampista kaakkoon, lähellä Minden-nimistä kaupunkia. Wikipedian mukaan Porta Westfalica -nimellä (Westfälische Pforte, Westfalenin portti) on alkuaan tarkoitettu kahden matalan vuoriston eli Wesergebirgen ja Wiehengebirgen välistä laaksoa, jonka halki Weser-joki virtaa Pohjois-Saksan alangolle. Nimi syntyi 1700-luvulla, jolloin latinan ja ranskan kielet olivat muotia aateliston keskuudessa. Vuoden 1973 kuntaliitoksessa alueella sijainneet, toisiinsa liitetyt maalaiskunnat saivat yhteiseksi nimekseen Porta Westfalica. Se on Saksan liittotasavallan ainoa kaupunki, jolla on latinalainen nimi.

Menin aamulla Zimmermannien talolle, missä kuvasin talon ja Opelin, jolla lähdimme retkelle. Kävimme katsomassa Porta Westfalican tärkeimmät nähtävyydet, jotka olivat keisari Wilhelm I:n muistomerkki ja tv-torni. Sieltä ostamaani postikorttiin olen merkinnyt, että kävimme myös tv-tornin päällä, mutta jostakin syystä en ottanut siellä valokuvia. Keisari Wilhelmin muistomerkki nousee 88 metrin korkeuteen, sen sisällä oleva patsas on 7 metrin korkuinen.

Wilhelm I, koko nimeltään Wilhelm Friedrich Ludwig (22.3.1797 Berliini - 9.3.1888 Berliini) oli Preussin kuningas 1861-1888 sekä Saksan ensimmäinen keisari, joka hallitsi 1871-1888. Hänen valtakaudellaan Saksan yhdistyminen nosti Saksan Euroopan suurvallaksi. (Lähde: Wikipedia)

Päiväretki Lübbeckeen 12.8.1965

Lübbecke on pieni kaupunki noin 10 km Espelkampista etelään. Siellä juhlitaan joka vuosi elokuun 12. päivänä "Olutkaivon päivää". Silloin kaupungin keskustassa olevasta suihkulähteestä ei pulppua vettä vaan paikallisen panimon olutta, jota jokainen saa juoda maksutta niin paljon kuin haluaa. Käytännössä olutta ei otettu juotavaksi suihkulähteen altaasta vaan se tuli tynnyristä ja annettiin hanasta, joka oli suihkulähteen vieressä. Siinä mies antoi jokaiselle vuoroaan jonottaneelle yhden tuopillisen kerrallaan - siis asiakkaan omaan tuoppiin, joka sai olla kuinka suuri tahansa. Tuopillisten lukumäärää ei rajoitettu, mutta niiden välillä piti mennä aina uudelleen jonon päähän.

Tarinani työnteon lomassa tekemistäni retkistä loppuu tähän. Seuraavaksi laadin erillisen artikkelin peukalokyytimatkasta, jonka tein yksin Müncheniin sen jälkeen, kun olin lopettanut työnteon Espelkampissa. Muut suomalaispojat tekivät vastaavia reissuja muualle - kukin kiinnostuksensa mukaan - mutta tapasimme taas Hampurissa.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.