©Timo Ahjos 25.6.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Liftausmatka Saksassa 17-vuotiaana vuonna 1965

Tällä sivulla kerron peukalokyyti- eli liftausmatkasta Espelkampista ensin Stuttgartin kautta Müncheniin ja sitten sieltä Kölnin kautta takaisin Espelkampiin. Tämän matkan tein yksin elokuun 1965 puolivälin jälkeen, jolloin olin jo lopettanut työnteon Espelkampissa.

Matkalla ottamiani valokuvia on samassa kuvakoosteessa kuin Espelkampissa ottamani kuvat, sen lopulla Lübbecken jälkeen.

Yö rekka-auton kyydissä

Kesällä 1965 Saksassa mainostettiin, että Münchenissä on suuret kansainväliset liikennemessut (die Internationale Verkehrsausstellung IVA). Kiinnostuin siitä, mutta Espelkampista on matkaa Müncheniin noin 650 km. Kun pohdin työpaikallani tuota asiaa, minulle kerrottiin, että joskus aiemmin joku oli päässyt paikallisen tehtaan rekka-auton kyydissä Etelä-Saksaan. Sitä kannattaisi kuulemma kysyä tehtaan toimistosta. Niin teinkin ja minulle luvattiin, että voin tiettynä yönä päästä heidän rekka-autonsa kyydissä Stuttgartiin. Siinä tehtaassa tehtiin erilaisia pehmusteita, joita käytettiin mm. autojen istuimissa. Kyseinen kuorma viedään Daimler Benzin tehtaalle.

Lähdimme matkaan tehtaan pihalta illalla ja olimme perillä Mersun tehtailla Stuttgartissa seuraavana aamuna, kun siellä jo oltiin työssä. Auto oli täysperävaunullinen Mercedes-Benz, jossa oli kaksi kuljettajaa. Minä istuin heidän välissä. Matkalla sattui muutamia asioita, jotka jäivät erityisesti mieleeni:

Ensimmäinen niistä oli kuljettajan kysymys: "Mitä Suomen nuoriso ajattelee Saksan jälleenrakentamisesta?". En ollut koskaan kuullut suomalaisten nuorten keskustelevan siitä aiheesta.

Siellä oli sama käytäntö kuin Suomessakin siihen aikaan, että radio-ohjelman päättyessä joskus puolen yön aikaan lopuksi soitettiin kansallishymni. Kun se alkoi soida, kuljettaja nosti jalan pois kaasulta, jolloin moottorin muuten aika voimakas jyrinä hiljeni. Valitettavasti juuri silloin huomasin yhden asian, joka alkoi naurattaa minua. Onneksi pystyin kuitenkin pysymään vakavana. Nimittäin siinä tuulilasin yläpuolella oli samanlainen peili kuin henkilöautoissa. Siihen oli ripustettu eräänlainen hevonen kahdella langalla, joista toinen oli hevosen kaulassa ja toinen kiinnitetty sen hännän päähän. Häntä oli tyvestään irronnut hevosesta, jolloin häntä roikkui erillisenä ja hevonen roikkui kaulastaan kuin hirtettynä. Kansallishymnin aikana automme vauhti tietysti hiljeni, kun kuljettaja ei painanut kaasua. Kuljettajat kuuntelivat hymnin vakavina ja hiljaisina. Kun se loppui, kuljettaja laittoi jonkin toisen vaihteen päälle ja painoi kaasua voimakkaasti, jolloin moottori alkoi taas jyristä ja vauhti kiihtyi. Tunsin, että isänmaallinen hartaushetki oli päättynyt ja Saksan teollisuus lähti taas vetämään.

Ajoimme melkein koko matkan moottoriteitä pitkin. Siellä oli paljon rekkoja liikkeellä. Minuun tekivät suuren vaikutuksen erilaisista vilkkuvista valoista koostuvat tai suurikokoiset opasteet, jotka näkyivät yön pideydessä erittäin kirkkaina ja selkeinä. Auton nopeusmittaria en nähnyt, mutta mitään matelemista ei missään vaiheessa ollut.

Minulle oli neuvottu, että liftarin kuuluu tarjota kuljettajille kahvit. Sen teinkin, kun kävimme erään huoltoaseman kahvilassa. Myöhemmin pidimme pienen jaloittelutauon moottoritien vieressä olevalla levähdyspaikalla. Se oli metsän reunassa ja kävimme siinä pissalla. Kun silmät tottuivat yön pimeyteen, huomasin siinä vähän matkan päässä moottoritien suuntaisen metsätien ja siinä oli panssarivaunu. Ensin suorastaan säikähdin sitä, mutta kun katsoin tarkemmin, siinä ei ollutkaan vain yksi panssarivaunu vaan kokonainen jono panssarivaunuja, mutta yhtään sotilasta tai mitään liikettä en nähnyt. Jostakin päättelin, että ne olivat amerikkalaisia.

Monta vuotta myöhemmin luin Helsingin Sanomista noista panssarivaunuista. USA:ssa oli noussut jonkinlainen kohu, kun joku väitti, että USA:n armeija oli unohtanut Saksaan moottoriteiden varsille 5.000 panssarivaunua. Pentagonista vastattiin, etteivät ne suinkaan ole sinne unohtuneet, vaan ihan tarkkaan tiedetään, missä ne ovat. Mutta sotilaallisen voiman kirjanpidossa ne oli merkitty nollan arvoisiksi, koska niitä ei vartioida ja joku voi käydä huomaamatta tekemässä niitä jotenkin toimintakyvyttömiksi.

Kun pääsimme aamulla perille, minä jäin pois kyydistä ennen kuin auto ajoi tehdasalueelle. Kun laskeuduin ohjaamosta tien reunalle, jalkani eivät kantaneet vaan kaaduin ojan penkalle. Se oli hyvä opetus siitä, että kun on istunut kauan paikallaan, jalkojen lihakset eivät heti toimi normaalisti.


Stuttgartissa

Kun kerran olin jo aivan Daimler-Benzin tehdasalueen vieressä, kävin katsomassa, mitä siellä oli tarjolla väsyneelle turistille. Millekään tehdaskierrokselle en olisi jaksanut lähteä, mutta museo avattiin aamulla jo puoli yhdeksältä. Sen kävelin nopeasti läpi. Museo oli rakennettu niin, että ensin tultiin pohjakerrokseen, jossa oli herrojen Daimler ja Benz ensimmäisiä autoja sekä hienoja 1900-luvun alkuvuosien henkilöautoja. Pohjakerroksen päässä noustiin seuraavaan kerrokseen, jossa automallit nuorentuivat. Museokierroksen päätteeksi tultiin aivan uusien mallien myyntinäyttelyyn.

Stuttgartissa yövyin ensimmäisen kerran elämässäni nuorisolle tarkoitetussa retkeilymajassa, josta käytetään Saksassa nimitystä "Jugendherberge". Ei niissä varmaankaan mitään ikärajaa ole, mutta sanan alkuosa "Jugend" on suomeksi "nuoriso". Lukemissani oppaissa kerrottiin, että niitä hoidetaan paljolti talkoovoimin ja minuakin voidaan pyytää auttamaan esimerkiksi jossakin siivoustyössä. Sittemmin yövyin sellaisissa retkeilymajoissa monissa Saksan kaupungeissa, mutta yhtään kertaa minulta ei pyydetty niissä mitään muuta kuin hinnaston mukainen yöpymismaksu, joka on selvästi halvempi kuin hotelleissa. Toisaalta ne majoitustilatkaan eivät tietenkään ole hotellitasoisia, vaan niissä joutuu nukkumaan vieraiden ihmisten kanssa samassa huoneessa, toisinaan kerrossängyssä.

Stuttgart oli siihen aikaan kuuluisa tv-tornistaan, joten siellä oli pakko käydä. Se muistuttaa Tampereen Näsinneulaa, mutta valmistui jo 15 vuotta aiemmin eli helmikuussa 1956. Liitän tähän PDF-muotoisena tiedostona 8 aukeamaa saksankielisestä vihkosesta, jossa esitellään Stuttgartin tv-tornin ominaisuudet: Der Stuttgarter Fernsehturm

Ostamiini postikorteihin olen merkinnyt, että olin Stuttgartissa 18.-19.8.1965 ja tuossa tv-tornissa 19.8.1965.


Peukalokyydillä Müncheniin

Espelkampista Stuttgartiin sain kyydin rekka-autolla pyytämällä sitä tehtaan toimistossa, mutta elämäni ensimmäinen varsinainen peukalokyytimatka alkoi vasta Stuttgartista. Peukalokyyti eli "liftaaminen" oli 1960-luvulla nuorison tavallinen matkustustapa, jota ei nykyisin juurikaan enää ainakaan Suomessa harrasteta. Siinä mennään tien varteen seisomaan ja nostetaan peukalo pystyyn sen merkiksi, että kyytiä pyydetään. Usein pyytäjällä on jonkinlainen pahvikyltti, johon on kirjoitettu, minne hän toivoo pääsevänsä. Minulla ei ollut mitään kylttejä, mutta isossa matkakassissani oli isokokoinen Suomen lippu, joka osoittautui erittäin hyödylliseksi ja erotti minut myönteisellä tavalla muista liftareista.

Menin siis Stuttgartissa paikallisbussilla sellaiseen paikkaan, mistä oli lyhyt matka moottoritien rampille Münchenin suuntaan. En joutunut siinä kauan seisomaan, kun pääsin aika ison Mersun kyytiin. Kuljettaja oli yritysjohtaja, joka otti minut kyytiin nimenomaan Suomen lipun ansiosta. Hän kertoi nuorena - joskus 1920-luvulla - kävelleensä Turusta Laatokalle, mutta päässeensä suuren osan matkasta hevoskyydissä. Siksi hän halusi nyt vastalahjana suomalaisille tarjota minulle kyydin. Toinen syy oli se, että häntä oli pitkään vaivannut, mitä tarkoittaa sana "Kutele", jonka hän oli kuullut suomalaisten usein sanovan radiopuhelinkeskusteluissa. Keksin sille selitykseksi, että he käyttivät sellaisia radiopuhelimia, jossa vain yksi voi kerrallaan puhua, ja puheenvuoro siirretään toiselle lopettamalla oma puhe sanomalla "Kuuntelen". Hän kertoi minulle myös yrityksestään, jonka nimessä avainsana oli "valotekniikka" (Lichttechnik). Firma konsultoi valaistuksen suunnittelussa ja myös valmisti erilaisia valaisimia, kuten katuvaloja ja autojen lamppuja. Hän korosti sitä, että näkemisen kannalta valon määrä ei ole oleellinen asia vaan sen kohdistaminen. Silmä sopeutuu näkemään hyvin lähes pimeässäkin, mutta huonosti kohdistetussa valaistuksesa ei näe. Lopuksi hän kertoi minulle, että Etelä-Saksan kaksi tunnettua autotehdasta ovat aika herkkiä toistensa kehumiselle. Mersun kotikaupunki on Stuttgart, BMW:n München. Molemmat ovat hänen asiakkaitaan, mutta hän ajaa Mersulla. Kun hän menee Müncheniin myymään palvelujaan BMW:lle, hän ei ikinä aja Mersuaan BMW:n pysäköintialueelle, vaan jättää sen jonnekin kulman taakse ja kävelee loppumatkan.

Tapaamisemme lopuksi vaihdoimme toistemme yhteystiedot. Hän antoi minulle käyntikorttinsa. Minulla ei silloin ollut käyntikorttia, mutta tekstasin nimeni ja Suomen osoitteeni paperille. Hän lähetti minulle myöhemmin Helsinkiin joululahjaksi Euroopan autokartaston, joka minulla on vieläkin tallella. Se on 4,5 cm paksu taipuisakantinen kirja, jossa on 92 aukeamaa karttoja ja 740 sivua autoturistille kirjoitettua tekstiä Euroopan maista. Kirjan nimi on "Europa Touring", kustantaja "Hallwag Berne". Teksti on kolmessa rinnakkaisessa palstassa: ranskaksi, englanniksi ja saksaksi. Kirjan mukana tuli jouukortti, jossa on painettuna tekstinä (tietysti saksan kielellä): "Siunattua Joulua! Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, jotta kukaan, joka Häneen uskoo, ei joudu kadotukseen, vaan saa iankaikkisen elämän. Johannes 3,16". Korttiin hän on kirjoittanut lisäksi käsin pitkän tekstin, jonka jokaisesta sanasta en saa selvää. Se alkaa tervehdyksellä "Rakas vanha matkakumppanini". Sitten hän kiittää minua tapaamisestamme 19.8.1965, josta hän suunnattomasti iloitsi. Olin lähettänyt hänelle 17.10.1965 kiitoskirjeen ja Suomea koskevia esitteitä, jotka hän kertoi lukeneensa huolellisesti ja kiittää niistä sydämellisesti. Lopuksi hän toivotti minulle iloista ja siunattua joulua ja menestyksellistä uutta vuotta ja pyysi, että jos tulen uudelleen Saksaan, kertoisin siitä hänelle, niin ehkä hän voisi olla minulle avuksi. Viesti päättyy sanoin "Parhain terveisin ja toivotuksin olen Teidän ...". Sitten on allekirjoitus, kotiosoite ja puhelinnumero.

Luonnollisesti vastasin tuohon kiitoskirjeellä. Silloin harkitsin vielä pyrkimistä Teknilliseen Korkeakouluun, jossa vaadittiin työharjoittelua tietynlaiset vaatimukset täyttävässä työpaikassa. Kysyin varovasti, voisinko mahdollisesti suorittaa sen työharjoittelun hänen firmassaan. Siihen hän ei enää vastannut. Epäilen syyksi, että hänen firmansa ei täyttänyt niitä TKK:n vaatimuksia.


Perillä Münchenissä

Varsinainen kiinnostuksen kohteeni ja matkani aihe oli kansainvälinen liikennenäyttely, "die Internationale Verkehrsausstellung (IVA 1965)", joka oli avoinna kesäkuun lopulta lokakuun alkuun Theresienhöhe-nimisellä messualueella. Järjestäjien mukaan näyttelyyn osallistui 36 maata ja kävijöitä oli noin 3,2 miljoonaa. Siellä esiteltiin laajalti erilaisia tekniikoita. Wikipedian mukaan messualueelle oli rakennettu mm. 3500 metriä kiskoja, joilla oli yli 100 kiskoajoneuvoa. Itse matkustin muistaakseni messualueella köysiradalla ja magneettijunalla.

Tietysti kävin myös tutustumassa Münchenin suosituimpiin turistinähtävyyksiin. Niihin kuuluu olutravintola Hofbräuhaus, josta lauletaan In München steht ein Hofbräuhaus. Tuolla videolla näytetään vanhoja katunäkymiä Münchenistä ja myös sisäkuvia kyseisestä ravintolasta, joka oli jotenkin erilainen kuin olin kuvitellut.

Bussissa, jolla ajoin messualueelle, kuljettajan vieressä oli läpinäkyvä lasi- tai muovikupu, jonka päällä oli samanlainen aukko kuin säästölippaissa. Kun tarjosin maksua kuljettajalle, hän osoitti, että minun pitää pudottaa raha siitä aukosta. Siitä rahat putosivat kuvun tasaiselle pohjalle. Kun kuljettaja oli todennut maksun riittäväksi, hän painoi jotakin vipua tai nappia, jolloin kuvun pohja kippasi ja rahat putosivat jonnekin kassalippaaseen. Kun oli pudottanut kolikkoni, hän totesi, että se oli liian iso raha eikä hän voi antaa siitä vaihtorahaa. Sen sijaan hän kirjoitti minulle lapun, jolla saan liikaa maksamani määrän liikennelaitoksen toimistosta osoitteesta "Tal 1". Se on ihan ydinkeskustan katuja, missä muutenkin kävelin. Mutta niissä taloissa oli vaikea nähdä numeroita. Kun seisoin jo sillä Tal-kadulla, pysäytin yhden nuoren, mutta minua paljon vanhemman pukumiehen ja kysyin: "Entschuldigung, wo ist Tal Eins?" ("Anteeksi, missä on Tal 1?") Hän vastasi: "Nümphenburger Kanal, oder was suchen Sie eigentlich?" ("Nümphenburgin kanava vai mitä Te oikein etsitte?") ja poistui paikalta.

Jos nyt menisin Müncheniin, tärkein tutustumiskohteeni olisi Baijerin Filmikaupunki (Bavaria Filmstadt), joka oli jo silloinkin olemassa, mutta silloin en tiennyt siitä.


Huippunopea paluumatka Kölniin

Olin siellä IVA65-näyttelyssä perjantaina 20.8.1965. Lauantaina 21.8.1965 poistuin klo 13.20 majapaikastani Münchenin Jugendherbergestä tarkoituksena lähteä liftaamaan kohti Kölniä. Klo 13.50 olin moottoritien sisäänajotiellä, missä oli minua ennen parikymmentä liftaajaa. Useimmat näyttivät etelämaalaisilta, yhtään suomalaisen näköistä joukossa ei ollut. Laitoin ison matkakassini maahan siten, että Suomen lippu näkyi siihen suuntaan, mistä autot tulivat. Melkein ensimmäinen auto, joka pysähtyi, pysähtyi minun kohdalle. Kello oli silloin tasan 14.00 eli olin odottanut vain 10 minuuttia. Auto oli DKW-merkkinen urheiluauto. Sitä ajoi nuori muurari, joka oli matkalla työkeikalle Pariisiin. Hän tarjosi minulle mahdollisuutta tulla hänen kyydissään Pariisiin saakka. En halunnut tehdä sellaista mutkaa, kun en osaa yhtään ranskaa ja minun piti olla tiettynä päivänä Travemündessä laivalla. Niinpä hän jätti minut Stuttgartin moottoritieliittymään.

En mennyt enää Stuttgartin keskustaan vaan jäin odottamaan jatkokyytiä. Pääsinkin aivan heti BMW-merkkisen ralliauton kyytiin. Ralliautoksi sen omistaja sitä sanoi, mutta en tiedä, minkälaisia ralleja sellaisella autolla ajetaan. Se oli päältäpäin hyvin siisti, ei mitään teippauksia. Molemmat etuistuimet olivat metallikuppeja ja niissä oli 4-pistevyöt, kun tavallisissa autoissa on nykyisin 3-pistevyöt, mutta siihen aikaan ei vielä minkäänlaisia turvavöitä. Hän ajoi toisin paikoin yli 200 km/t ja kun sitten edessä samalla kaistalla meni jokin hidas auto - tyypillisesti diesel-Mersu - hän ajoi aivan lähelle sitä ja jarrutti sitten mielenosoituksellisella tavalla, että edessä tulppana oleva tajuaisi siirtyä oikealle hitaamman liikenteen kaistalle. Jäin pois kyydistä Kölnissä klo 20.00! Koko 600 kilometrin matka Münchenin majapaikasta moottoritien varteen ja siitä kahden auton kyydissä kesti siis vain 6 tuntia 40 minuuttia, jolloin keskinopeudeksi kahvitaukoineen tuli 90 km/t. Pelkkien automatkojen keskinopeudeksi auton vaihtoineen ja kahvitaukoineen tuli 100 km/t.

Kysyin tuolta viimeiseltä kuskilta, tuleeko se hänen ralliharrastuksensa kalliiksi. Hän vastasi, että siihen menee kyllä paljon rahaa, mutta sitten "kun Zone ostetaan vapaaksi", hänkin antaa sen ralliauton pois. Vastaavanlaisia lausumia kuulin myöhemmin eräiltä muiltakin. "Zone" oli lyhennys sanasta "Besatzungszone" eli "miehitysvyöhyke", jolla tarkoitettiin Itä-Saksaa eli DDR:ää. Länsi-Saksassa sitä pidettiin Venäjän miehitysvyöhykkeenä, joka joskus tulevaisuudessa ostetaan vapaaksi. Sehän sitten toteutuikin noin 25 vuotta myöhemmin.

Kölnissä katselin yhden päivän ympärilleni ja kävin Kölnin tuomiokirkon tornissa niin korkealla mihin saakka turistit pääsevät. Sinne nouseminen oli kyllä aika ahdistava kokemus, kun oli lämmin kesäsunnuntai ja paljon turisteja kiipeämässä samassa ahtaassa ikkunattomassa portaikossa. Wikipedian mukaan 98 metrin korkeudessa sijaitsee kirkon näköalatasanne, jonne on mahdollista kiivetä 533-askelmaista kierreportaikkoa pitkin. Siellä ylhäällä oli kyllä tilaa reilusti, hyvä ilmanvaihto ja upeat näköalat.

Kölnistä jatkoin matkaa siten, että olin vasta menossa matkakassin kanssa liftauspaikalle, kun kohdalleni pysähtyi auto, jonka kuljettaja kysyi, minne olen matkalla. Kun vastasin "Nach Bielefeld", hän käski minun hypätä kyytiin. En muista enkä tiedä, miten matkani sitten jatkui, mutta luultavasti matkustin Bielefeldistä Espelkampiin junalla. Aiemmin luulin liftausmatkani päättyneen Hampuriin, mutta tätä kirjoittaessani löysin postikortin, jonka samassa paikassa työskennellyt Pentti on lähettänyt minulle 16.8.1965 Kölnistä Espelkampiin.


Yhteenveto liftausmatkani aikataulusta

Olen kirjoittanut ostamieni postikorttien taakse, minä päivänä olen ollut kyseisessä paikassa. Niistä päätellen koko liftausmatkani tapahtui seuraavasti:

Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.