©Timo Ahjos 28.7.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Timo Ahjos muistelee ...

Kesätyössä 18-vuotiaana Saksassa Syltin saarella, osa 1

 

Työnhaku- ja työlupaprosessi

Hain ja sain työpaikan kesäksi 1966 samalla tavalla kuin edellisenäkin vuonna eli "Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön" alaisen "Harjoittelijainvaihtotoimiston" kautta. Vuonna 1966 täytin toukokuussa 18 vuotta. Lieneekö siitä johtunut, että työpaikan saantiin liittyi paljon enemmän virallista dokumentaatiota kuin edellisenä vuonna. Silloin ei tehty työsopimusta, ei ollut työlupaa, työaikaa eikä palkkaa, vaan olin vain ikäänkuin auttamassa ja sain siitä hyvästä täyden ylöspidon ja päivärahaa.

Liitän tähän kesän 1966 työpaikkaan liittyvän dokumentaation

Työpaikkaa hakiessa en esittänyt paikkakunnan tai työn laadun suhteen muita toivomuksia, kuin että työpaikka on Länsi-Saksassa ja työskentelen siellä vain enintään elokuun puoliväliin saakka.

Harjoittelijainvaihtotoimisto antoi jokaiselle ulkomaille harjoittelijaksi lähtevälle tällaisen ohjelehtisen: Ohjeita ukomaille harjoittelijoiksi lähteville (16-sivuinen PDF-tiedosto)

Upouudella M/S Finnhansalla upouudesta Sompasaaren satamasta

M/S Finnhansa 1966

Edellisenä vuonna matkustin Saksaan ja takaisin vanhalla höyrylaiva Wellamolla, joka liikennöi silloin viimeistä vuottaan Helsingin Eteläsatamasta Travemündeen. Tällä kertaa lähdin matkaan M/S Finnhansalla, joka oli valmistunut samana keväänä Wärtsilän telakalla Helsingissä. Lähdin matkaan sen ensimmäisellä lähdöllä Sompasaaren satamasta 25.5.1966. Skannasin tänne laivalta ostamani postikortin, jonka olen päivännyt 26.5.1966 ja jättänyt silloin laivan toimistoon postitettavaksi matkamuistoksi itselleni kotiosoitteeseeni. Siinä on Lyypekin postileima 27.5.1966, mutta kuitenkin ruotsalainen postimerkki! Finnhansa ja sen myöhemmin samana kesänä valmistunut sisaralus Finnpartner ajoivat kesällä reittiä Helsinki - Slite - Lübeck. Slite on matkan varrella Ruotsissa Gotlannin saarella. Travemünde oli vaihdettu Lyypekkiin, koska siellä oli halvempi satamamaksu.

Menomatkalla minulla ei ollut laivalla ketään tuttua enkä ottanut laivalla kuvia. Samaan työpaikkaan tuli kyllä myöhemmin kaksi suomalaista naista. Olin ostanut hyttipaikan C-luokan hytistä, joka oli autokannen alapuolella. Kerron myöhemmin paluumatkan yhteydessä jälkikäteen muistellen hauskan, mutta silloin pelottavan hyttikokemuksen.

Sylt - saksalainen lomaparatiisi

Sylt on aivan Saksan pohjoisrajalla oleva pitkulainen saari Pohjanmeressä. Saaren pinta-ala on 96,01 neliökilometriä, ja sen korkein kohta yltää 52 metrin korkeuteen. Kapeimmalta kohdaltaan saari on alle 400 metriä leveä. Saaren länsirannalla on 40 kilometriä pitkä hiekkaranta. Saarelle ei ole autotietä. Vuodesta 1927 alkaen sinne on ollut rautatieyhteys Hindenburgin pengersiltaa (saks. Hindenburgdamm) pitkin. Sinne pääsee myös lentokoneella monista Saksan kaupungeista. Syltillä käy vuosittain lähes miljoona matkailijaa, jotka yöpyvät saarella keskimäärin runsaan viikon ajan. Matkailijat ovat lähes pelkästään saksalaisia, sillä ulkomaalaisten osuus yöpymisistä on vain noin yksi prosentti. (Lähde: Syltin matkailutilasto vuodelta 2015 Wikipedian mukaan.) Monet suomalaiset automatkailijat ovat käyneet Syltin lähellä, mutta ovat pitäneet saarelle menoa turhan kalliina koukkauksena ja ovat ajaneet ohi. Vierailijat joutuvat maksamaan saaren hoitamiseksi perittävää veroa majoitustavasta riippumatta.

Kauppalehti kirjoitti Syltin pengerradan 50-vuotispäivän yhteydessä 3.8.1977, että se rataosuus on Länsi-Saksan tuottoisimpia. Puolen vuosisadan aikana - siis vuosina 1927-1977 - kuljetettiin noin 50 miljoonaa matkustajaa ja vuodesta 1948 lähes 4,5 miljoonaa autoa kumpaankin suuntaan. Radan pituus vesijättömaalla on 11,2 kilometriä. Heinäkuussa 2020 avattiin uusi suora yöjunayhteys Itävallasta saakka reittiä Salzburg - München - Nürnberg - Frankfurt - Hamburg - Husum - Niebüll - Westerland. Westerland on Syltin saaren suurin taajama, joka sijaitsee saaren keskellä sen leveimmässä kohdassa. Työpaikkani oli muutaman kilometrin pohjoisempana Wenningstedtissä.

Poimin nyt esitettäviksi sopivia valokuvia ja jatkan tätä tekstiä sen jälkeen. Linkki valokuva-albumiin: https://photos.app.goo.gl/Lngk894apfXrJkyT8

Työpaikkani Wenningstedtissä

Saaren päätaajama Westerland oli vuonna 1966 vielä kaupunki, mutta sittemmin se on yhdistetty naapurikuntiin Sylt-nimiseksi kunnaksi. Mantereelta tulevien junien pääteasema on Westerlandissa. Sen pääkatu Friedrichstraße on kävelykatu ja ostoskatu. Siellä minäkin kävin monta kertaa.

Wenningstedt on noin 4-5 kilometriä Westerlandin pohjoispuolella oleva pienempi taajama. Junamatka paikallisjunalla Westerlandin asemalta Wenningstedtin asemalle kestää 15 minuuttia. Junia kulkee nyt vuonna 2020 yleensä 15 minuutin välein. Omalla autolla voi saarella hyvin liikkua, jos on autonsa sinne junalla tuonut. Itse tein sinne vuonna 1985 silloisen perheeni kanssa autoretken tavallisella henkilöautolla. Autojunassa matkustajat istuvat omissa autoissaan, mistä ei pääse matkan aikana ulos.

Työpaikkani oli suuri rantaravintola, nimeltään "Kurhaus Strandhalle". Nimestä huolimatta siellä ei ollut tarjolla muita "kuureja" kuin tavalliset kahvila- ja ravintolapalvelut iltaohjelmineen. Se oli alueen suurin ravintola, jossa oli ehkä noin 150-200 asiakaspaikkaa yhdessä suuressa salissa ja lisäksi melko suuri ulkoterassi. Ravintolassa oli elävää musiikkia tai muuta ohjelmaa melkein joka ilta. Ravintolan ikkunoista ja ulkoterassilta avautui merinäköala läteen. Ravintolan omisti herra Ferno, jolla oli toinen ravintola Kanarian saarilla ja kolmas Syltillä Kampen-nimisessä taajamassa, joka on hiukan Wenningstedtin pohjoispuolella ja sitä pienempi. Kanarian saarilla olevaa ravintolaa piti hänen vaimonsa ja se oli auki ympäri vuoden. Kaksi muuta ravintolaa olivat auki vain kesällä. Wenningstedtin ravintolaa johti hänen sisarensa ja Kampenissa olevaa pientä ravintolaa hänen nuori rakastajattarensa. Kampen tunnetaan Saksassa julkisuuden henkilöiden ja erittäin varakkaiden henkilöiden lomanviettopaikkana. Wenningstedtissä kuka tahansa tuntee olonsa mukavaksi, mutta Kampen on tavallisille ihmisille liian kallis ja liian "exklusiivinen".

Työpaikkani henkilöstö

Ravintolan omistaja, herra Ferno, kävi siellä yleensä muutamana päivänä viikossa. Päivittäistoimintaa johti omistajan sisar Maria Ferno. Koko henkilöstö koostui kausityötekjöistä, koska ravintola oli auki vain kesällä. Ravintola-alan korkeatasoista ammattitaitoa edustivat keski-ikäinen keittäjätär, nuori kondiittori ja drinkkibaaria pitänyt keski-ikäinen mies. Valtaosa henkilöstöstä koostui saksalaisista opiskelijoista. Varmaankin monet heistä opiskelivat juuri ravintola-alaa. Yksi saksalainen tarjoilijatyttö kertoi aloittavansa yliopistossa psykologian opinnot. En tiedä muista, mutta yksi kämppäkaverini oli armeijan käynyt kauppatieteen opiskelija, toinen opiskeli restonomiksi ja kolmas oli kanadalainen valtiotieteen opiskelija. Suomalaisia oli minun lisäkseni kaksi naista. Muita ulkomaalaisia oli vielä keski-ikäinen italialainen pariskunta. Lisäksi siellä oli karskin oloinen saksalainen talonmies, joka muisteli sota-ajan tapahtumia niihin uudelleen eläytyen.

En oikeastaan tiedä tai ainakaan enää muista, minkälaista työtä ne muut opiskelijat tekivät, jotka eivät olleet tarjoilijoita. Minulla oli itsenäiset työtehtävät, joihin muut eivät osallistuneet, mutta tietysti joku muu teki niitäkin töitä silloin, kun minä en ollut työvuorossa. Tiskaaminen oli italialaisen pariskunnan työtä. Siivouksesta en tiedä, kuka siellä siivosi, koska minua ei muistaakseni pyydetty kertaakaan osallistumaan muuhun siivoamiseen kuin kerran pesin ravintolan kaikki ikkunat. Ehkä joskus lakaisin ravintolasalin lattian.

Oma työni

Työsopimuksen mukainen työaika oli 54 tuntia viikossa eli 9 tuntia kuutena päivänä viikossa. Työ oli kaksivuorotyötä. En muista tarkkoja kellonaikoja, milloin vuorot alkoivat, mutta ravintola avattiin asiakkaille lounasaikaan, ehkä klo 11. Ruokien valmistus ja leivonta alkoi ehkä kahdeksalta. Iltavuoro päättyi hiukan ravintolan sulkemisen jälkeen. Ellei asiakkaita ollut, se voitiin sulkea jo klo 23, mutta joskus vasta monta tuntia puolenyön jälkeen. Kummassakin vuorossa työpäivän keskellä oli 2 tunnin tauko, jolloin saattoi käydä esim. rannalla aurinkoa ottamassa ja uimassa.

Kesän alussa omistaja antoi seuraavan yleisohjeen: "Ravintolassa kaikki sellainen on sallittua, mitä asiakas ei tiedä." Sillä koulutuksella selvisi monista ongelmatilanteista.

Minulle annettiin vain kevyitä siistejä työtehtäviä. Esimerkiksi: Keitin asiakkaille ja henkilöstölle tarjottavaa suodatinkahvia keittimellä, johon kaadettiin aina koko kahvipaketti kerrallaan. Tein myös valtavan määrän kermavaahtoa, koska Saksassa on tapana, että kahvilassa jokaisen leivonnaisen saa asiakkaan halutessa kermavaahdon kanssa ("mit/ohne Sahne"). Jos asiakas valitsi "mit Sahne", koristelin asiakkaan ostaman leivonnaisen kermavaahdolla keittiön puolella ja annoin sen sitten luukusta tarjoilijalle. Ruoka-aikoina annoin keittiön luukusta ravintolan puolelle tarjoilijoille valmiita ruoka-annoksia. Joskus kuorin aamulla ulkona auringossa istuen ämpärillisen perunoita. Yhden kerran pääsin tarjoilemaan viiniä henkilökunnan ruokasalissa. Keittiö muodostui kahdesta huoneesta, joista isommassa tehtiin ruoka ja pienemmässä lähinnä jälkiruokia. Olin siinä pienemmässä yleensä yksin.

Keittiö muistutti joka suhteessa kovasti hotelli Fürstenhofin ravintolan keittiötä tv-sarjassa "Lemmen viemää" (Sturm der Liebe). Yhtä siistiäkin siellä oli. Kaikki pinnat olivat aina puhtaita ja jos jonnekin läikkyi jotakin, se pyyhittiin heti pois.

Iltaisin, jolloin ravintolasalissa oli siis usein jotakin ohjelmaa, minun piti yleensä vain päivystää siltä varalta, jos joku asiakas tilaa keittiöstä jotakin syötävää. Useimmat tilasivat vain juotavaa, joka tarjoiltiin drinkkibaarista. Keittiössä ei ollut alkoholijuomia. Keittiön luukku avautui ravintolasalin puolella lasivitriinin takana, minne asiakkaat eivät pöydistään nähneet. Joskus makasin luukun toisella puolella kylmäkaapin päällä siten, että näin luukusta ohjelmaa. Mutta kun samaa ohjelmaa esitettiin monena iltana, ei sitä jaksanut monta kertaa katsoa.

Drinkkibaari oli kokonaan ravintolasalin puolella ilman yhteyttä keittiöön. Sinne minulla ei ollut yleensä mitään asiaa, mutta yhtenä yönä pääsin ylityönä kiillottamaan drinkkilaseja säämiskällä. Laseja ei huuhdottu puhtaiksi vaan ne kasteltiin kiillotusaineessa, kiillotettiin säämiskällä ja ripustettiin baaritiskin yläpuolelle, kuten monissa baareissa on tapana.

Iltavuorossa joutui toisinaan jäämään ylityöhön. Mitään ylityökorvausta ei maksettu, mutta silloin työantaja toi ja tarjosi usein lasillisen "Berliner Weisse" -nimistä vaaleanpunertavaa olutta.

Luonnon ilmiöt

Sylt on kesällä luonnon puolesta lomaparatiisi, mutta syysmyrskyjen aikaan siellä ei ole mukava olla. Sen suojana ei ole Pohjanmeren puolella yhtään saarta, vaan avoin ulappa Englantiin saakka. Syysmyrskyt ovat usein hurjia ja ne syövät myös saaren hiekkaista maapohjaa. Dyynin reunasta putoaa joka syksy osa alemmas ja meri tulee lähemmäs. Kun kävin vuonna 1985 - siis 19 vuotta myöhemmin - katsomassa silloisen perheeni kanssa aiempaa työpaikkaani, se oli silloin jo purettu ja se kohta dyynistä oli jo vyörynyt alempana olevalle hiekkarannalle ja mereen.

Olin Syltillä työssä enkä luontoretkellä, joten minulta jäi näkemättä paljon sellaista, mistä Syltin saaren luonnosta kertovissa matkaoppaissa kerrotaan. Esimerkiksi en käynyt kertaakaan Westerlandin eteläpuolella enkä siellä, missä on saaren korkein kohta. En edes tiedä, missä se on. Enkä tiedä mitään saarella kasvavista kasveista. Kerron tässä vain niitä asioita, joista jotakin tiedän:

Vuorovesi-ilmiö on Syltillä voimakas ja siitä aiheutuu kahdenlaista vaaraa varomattomille turisteille. Syltin pohjoisosan ja mantereen välissä - siis saaren, rautatiepenkereen ja mantereen rajoittamana - on eräänlainen allas. En tiedä mitään tarkkoja mittoja, mutta suurusluokaltaan se lienee noin 12 x 20 km. Jos altaassa veden pinta nousee ja laskee säännöllisesti vaikkapa metrin, silloin valtava vesimassa menee mereltä siihen altaaseen ja sitten taas sieltä pois ehkä kuuden tunnin aikana saarten välisistä salmista. Se aiheuttaa Syltin pohjoiskärkeen ja läheisiin salmiin niin voimakkaan virtauksen, että se vie uimarit mennessään. Edellä kertomani veden korkeus ja tuntimäärä eivät ehkä vastaa todellisuutta, mutta ymmärtänet periaatteen ja se vaara on todellinen.

Toinen vaaratekijä ilmenee vain saaren eteläosassa. Siellä ranta on niin loivasti syvenevä, että vuorovesi-ilmiön "luode"- vaiheessa rantaviiva pakenee jopa satojen metrien päähän ja tulee sitten taas "vuoksi"- vaiheessa takaisin. Turistit tekevät kävelyretkiä alueelle, mistä meri on väistynyt. Meren pohja ei ole kuitenkaan aivan tasaisesti aleneva. Kun vesi alkaa nousta, vesi sulkee kävelyreitin turistien selän takana heidän huomaamatta. Jossakin vaiheessa he ovat siellä vielä kuivin jaloin koko ajan pienenevällä "saarella", josta ei pääse enää mantereelle kuin syvässä vedessä kahlaamalla ja lopulta vai uimalla. Uimataidottomat ja huonot uimarit ovat siellä lopulta hengenvaaarassa, kunnes "apu tulee ylhäältä": Kun saareke on jo pelottavan pieni, armeijan helikopteri käy hakemassa ihmiset sieltä pois. Ei voi kuitenkaan luottaa siihen, tekevätkö he sellaisen tarkistuksen joka päivä, joten sinne ei kannata tahallaan jäädä päästäkseen lentämään helikoterilla.

Kävelin usein varhain aamulla meren rannalla. Kokemus oli hyvin erilainen riippuen tuulen suunnasta. Jos tuuli lännestä itään eli suoraan mereltä, rannalla oli usein yököttävä haju, koska sinne tuli kaikkea mätänevää saastaa laajalta alueelta. Siinähän on avoin meri aina Englantiin saakka. Muoviroskaa ei siihen aikaan vielä ollut - en tiedä onko nykyisin. Jos taas tuuli idästä länteen, vesi oli aivan kirkasta ja ilma tuoksui raikkaalta. Silloin rannalla oli valtava määrä meduusoja - sekä vedesä että hiekalla. Niitä oli kahta lajia: sinisiä ja punaisia. Muistaakseni varoitettiin, että jos astuu paljain jaloin punaisen meduusan päälle, se aiheuttaa kirvelyä. Sitä en kokenut, kun katsoin joka askeleella, minne astuin. En viitsinyt niitä sinisiäkään talloa. Uidessa ei voinut aina välttää, ettei käsi osunut meduusaan.

Yhden kerran säikähdin rannalla kävellessäni hurjasti, kun yhtäkkiä huomasin, että suoraan minua kohti lähestyi mereltä hyvin matalalla hitaasti lentäen neljä suihkuhävittäjää. En silloin vielä tiennyt, että parin kilometrin päässä oli lentokenttä, jonne ne olivat laskeutumassa. Sama toistui sitten joka aamu samaan aikaan. Ne olivat Saksan ilmavoimien Fiat-merkkisiä hävittäjiä, joihin pääsin myöhemmin tutustumaan, kun ilmavoimat (Luftwaffe) järjesti lentokentällä avoimien ovien päivän.

Asunto-olot

Siihen aikaan sanottiin, että Syltillä on kesällä 40.000 asukasta, mutta talvella vain 40. Nykyisin siellä on Wikipedian mukaan vajaa 20.000 asukasta. Joka tapauksessa suurin osa taloista on rakennettu joko omistajan tai turistien loma-asunnoiksi. Siellä on tarjolla kaiken tasoisia majoitusvaihtoehtoja leirintäalueesta hienoihin hotelleihin. On myös taloja, joissa osa talosta on omistajaperheen käytössä ja osa huoneista toimii ikäänkuin hotellihuoneina. Silloin talon edustalla on kyltti "Zimmer frei" (Huoneita vapaana).

Kesän 1966 asuin siellä ravintolan muun henkilökunnan kanssa vaatimattomassa puurakennuksessa, joka sijaitsi ravintolan takapihalla. Asuin kahden saksalaisen ja yhden kanadalaisen opiskelijapojan kanssa pienessä huoneessa, jossa oli kaksi kerrossänkyä, pöytä, pari tuolia ja pesulavuaari, jonka päällä seinässä peili ja lamppu. Ilmeisesti meillä oli jokaisella myös jonkinlainen kaappi. Muiden huoneiden kanssa yhteinen vessa oli käytävällä. Luultavasti käytävällä oli myös suihkuhuone. Sen kyllä muistan, että ainakin joskus kävin rannalla lämpimässä suihkussa betonirakennuksessa, jossa suihku toimi kolikoilla. Aluksi nukkumista häiritsi se, että parin kilometrin päässä olevan majakan vilkkuva valo paistoi ikkunasta ohuen verhon läpi vastakkaiselle seinälle. Muutenhan siellä oli kesälläkin yöllä pimeää.

Asuntomme siivoukseen minun ei tarvinut koko kesän aikana osallistua. Ilmeisesti siellä kävi joku siivooja sillä aikaa, kun olimme työssä ravintolassa. Eilen tätä tekstiä miettiessäni pohdin, kuinka siellä henkilökohtainen pyykki pestiin. En ole ihan varma, mutta luulen, että siinä kadun toisella puolella hiukan kauempana rannasta olevassa palvelutalossa oli itsepalvelupesula, jossa oli rivissä monta kolikoilla toimivaa pesukonetta ja kuivausrumpua.

Sen muistan varmasti, että minulla oli matkakassana vain pieni määrä käteistä, mutta enemmän D-markkoja matkashekkeinä. Mitään luottokorttia ei minulla eikä yleensäkään suomalaisilla siihen aikaan ollut. Matkashekit oli helppo vaihtaa käteiseksi tai niillä pystyi myös maksamaan suoraan. Avasin kesän ajaksi Wenningstedtissä talletustilin paikallisessa säästöpankissa, jonka konttori oli kävelymatkan päässä työpaikaltani. Palkan saimme käteisenä ja vein setelit suoraan pankkiin tililleni. Asunnossamme ei ollut mitään lukittavaa säilytystilaa ja tuskin huoneen tai käytävän oveakaan pidettiin lukittuna, mutta mitään minulta ei kesän aikana varastettu. Kamera olikin huoneessa ainoa arvoesineeni.

Tämän jälkeen tarinani Syltiltä jatkuu neljässä eri tiedostossa:

  1. Tämän jatko-osassa ( "osa 2") kerron erilaisista tapahtumista Syltillä.
  2. "Osa 3":ssa kerron kotimatkasta Syltiltä Hampuriin ja edelleen Helsinkiin.
  3. Artikkelikokoelmaan "Elämäni kielikurssit" lisään artikkelin tästä kesästä saksan kielen oppimisen kannalta.
  4. Aloitan Syltillä käymälläni joogakurssilla uuden artikkelikokoelman "Jooga - Ayurveda - Meditointi - Mindfulness"

Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.

© Copyright: Timo Ahjos 2020. Kaikki oikeudet pidätetään.