©Timo Ahjos 31.7.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Timo Ahjos muistelee ...

Kesätyössä 18-vuotiaana Saksassa, osa 2: Tapahtumia Syltillä

 

Saksan yhtenäisyyden päivä 17. kesäkuuta

Länsi-Saksassa vietettiin siihen aikaan "Saksan yhtenäisyyden päivää" 17.6. sen muistoksi, että 17.6.1953 Itä-Berliinissä oli kansannousu, jonka venäläiset tukahduttivat panssarivaunuin. Berliinissä on vieläkin keskeinen katu nimeltään "Die Straße des 17. Juni". Silloin aamupäivällä, hiukan ennen ravintolan avautumista asiakkaille, sen omistaja herra Ferno tarjosi omakätisesti keittiössä jokaiselle työntekijälle lasillisen kuohuviinä ja sanoi maljapuheena vain lyhesti: "Der deutschen Einheit!" ("Saksan yhtenäisyydelle!")

Osallisena autokolarissa

Samaan työpaikkaan tuli hiukan myöhemmin nuori suomalainen nainen, jonka herra Ferno haki autollaan Westerlandin rautatieasemalta ja otti minut sille reissulle mukaan. Auto oli Peugeot 404. Kun olimme jo paluumatkalla Wenningstedtiin, se nainen ja minä istuimme auton takapenkillä, minä olin kujettajan selän takana. Tulin siinä kysyneeksi, kuinka hän saksalaisena oli ostanut ranskalaisen auton. Hän vastasi vastakysymyksellä "Mikä olisi parempi, Mersuko?". Sen kysyessään hän käänsi päänsä minun suuntaan eli taakseen. Silloin jostakin ilmestyi eteemme henkilöauto ja törmäsimme sen vasempaan kylkeen. Molemmat autot syöksyivät vastaantulevien kaistan ylitse nurmikolle. Herra Ferno meni välittömästi katsomaan, missä kunnossa sen toisen auton kuljettaja oli. Siinä autossa ei ollut muita ihmisiä. Kuljettaja oli lyönyt päänsä, josta valui verta. Herra Ferno otti hänet meidän autoon ja ajoi jollekin klinikalle tai jonkun yksityislääkärin vastaanotolle. Kun olimme palanneet työpaikalle, hän kysyi minulta: "No, Timo, mitkä ovat Teidän kommenttinne?" Kerroin ihmetelleeni ja ihailleeni sitä, kuinka rauhallisesti molemmat kuljettajat suhtautuivat onnettomuuteen. Ei mitään syyttelyä tai raivoamista. Hän totesi siihen: "Emmehän me toki ole Ranskassa!".

Puolisen vuotta myöhemmin sain kotiin Helsinkiin saksalaiselta vakuutusyhtiöltä kirjeen, jossa minulta kysyttiin, oliko se toinen auto antanut suuntamerkin tullessaan meidän eteen. Vastasin siihen näin ympäripyöreästi: "Irgendwelche Blinkzeichen glaube ich nicht gesehen zu haben." ("En usko nähneeni mitään suuntamerkkiä.")

Saksalaiset kämppäkaverini

Samassa pienessä huoneessa kanssani nukkui kerrossängyissä kolme opiskelijapoikaa, joista kaksi oli saksalaisia ja yksi kanadalainen. Kerron ensin niistä saksalaisista. Molemmilla oli osakesijoituksia tunnetuissa saksalaisissa pörssiyhtiöissä. Niistä he keskustelivat usein ja minä kuuntelin ihaillen.

Toinen heistä opiskeli kauppatieteitä. Hän oli jo ollut armeijassa ja kertoi siitä pari mieleenpainuvaa tarinaa. Minuun nämä jutut tekivät suuren vaikutuksen, kun en ollut itse vielä ollut armeijassa enkä tiennyt, minkälaista siellä Suomessa on. Hänen kertomansa kasarmialue oli aidattu ja aidan vieressä oli koko matkan autotie. Sotilaat oli määrätty juoksemaan ikäänkuin kilpaa sitä tietä pitkin alueen ympäri pienen kuorma-auton tai miehistönkuljetusauton perässä. Kun joukosta oli erottunut tietyn suuruinen etujoukko, esim. 10 miestä, he pääsivät loppumatkan auton kyydissä. Auto lähti sen jälkeen uudelle kierrokselle. Taas, kun joukosta oli erottunut 10 miehen kärki, he pääsivät loppumatkan auton kyydissä. Sitten auto kähti kolmannen kerran samalle lenkille jne. Mielestäni aika ovela koulutustapa, joka palkitsi hyväkuntoisia ja pakotti huonokuntoisia juoksemaan enemmän.

Sama poika kertoi jonkun tuntemansa laskuvarjojääkärin kotonaan kerrostalossa pitämästä syntymäpäiväjuhlasta. Hänellä oli vieraina muita laskuvarjojääkäreitä. He olivat järjestäneet naapurien ihmetykseksi sellaisen esityksen, että ensin yksi mies hyppäsi parvekkeelta alas nurmikolle. Sitten toinen. Sitten kolmas. Mutta hyppääjä tuli aina katu- tai pihayleisön tietämättä rappuja pitkin takaisin asuntoon ja hyppäsi muiden jälkeen uudelleen. Paikalle kertynyt yleisö ihmetteli, kuinka paljon miehiä siellä asunnossa oikein oli, kun jokainen hyppäsi monta kertaa.

Toinen saksalainen poika opiskeli restonomiksi. Kerran hän lauloi siinä huoneessa meille muille sellaisen laulun, jossa oli noin 20 säkeistöä. Hän muisti ne kaikki ulkoa. Laulun sanat kertoivat jonkin tarinan, jota en täysin ymmärtänyt enkä nyt edes muista sen aihetta.

Kanadalainen kämppäkaverini

Samassa huoneessa asuva kanadalainen poika oli valtiotieteen opiskelija. Hän valitti pettyneenä sitä, että ravintolan omistaja ei keskustellut hänen kanssaan Saksan politiikasta. Minusta oli aivan luonnollista, että kolmen ravintolan omistaja ei keskustele sellaisista aiheista hanttihommiin palkkaamiensa kausityöläisten kanssa. Toisaalta ihmettelin, millä kielellä he olisivat voineet keskustella. Kanadalainen osasi saksaa huonommin kuin minä eikä ravintolan omistaja välttämättä osannut englantia. Englannin kielellä ei ollut siihen aikaan sellaista asemaa kansainvälisesti kuin nykyisin. Sitäpaitsi Syltillä kaikki ravintola-asiakkaat olivat saksalaisia tai ainakin puhuivat saksaa.

Kanadalaiselle sattui kesän aikana pari kömmähdystä, mutta kerron niistä vasta myöhemmin.

Ainoa rehellinen tarjoilija

Kaikki muut tarjoilijat olivat naisia, paitsi yksi miestarjoilija. Hän tuli kerran kertomaan minulle, että ne naiset huijaavat minua. Tarjoilijoiden kuului toimia niin, että kun asiakas oli tehnyt tilauksen, he löivät sen hinnan suureen mekaaniseen kassakoneeseen omalle tililleen. Kone tulosti kassakuitin (saksaksi puhekielessä "Pong" eli lyhennys sanasta "der Kupon", kuponki), jossa näkyi tilatun annoksen hinta. Sitten minun kuului antaa keittiön luukusta tilattu annos sitä kuittia vastaan tarjoilijalle. Miestarjoilija neuvoi minua tarkkailemaan, minkälaisia hintoja niissä kuiteissa oli. Hän oli oikeassa: Monet tarjoilijat olivat lyöneet kassakoneeseen ruoka-annokselle liian pienen hinnan, joskus vain 5 penniä. Kun otin tavakseni huomauttaa asiasta, tarjoilija pyysi yleensä anteeksi ja väitti sen tapahtuneen vahingossa.

Olin mielissäni siitä, että tarjoilijoiden joukossa oli yksi rehellinen eli tuo mies, joka paljasti minulle muiden tarjoilijoiden epärehellisyyden. Kun kesäkuun lopun jälkeen en ollut nähnyt sitä miestarjoilijaa pitkään aikaan, kysyin joltakin, onko hän vaihtanut työpaikkaa vain minne hän on kadonnut. Minulle kerrottiin, että hän oli aiemmin työskennellyt Hampurissa St.Paulin alueella jossakin ravintolassa ja saanut silloin jostakin syystä vankilatuomion. Hän oli mennyt heinäkuun alussa vankilaan lusimaan sitä tuomiota. - Sellainen tapaus oli siis "ainoa rehellinen tarjoilija!"

Suuri mekaaninen kassakone

Edellä kertomani kassakone, johon tarjoilijat kävivät lyömässä asiakkaan tilaaman annoksen hinnan ja saivat siitä "pongin" keittiöön annettavaksi, oli sellainen valtavan suuri mekaaninen mutta kuitenkin sähköllä toimiva laite, jossa oli leveä mekaaninen numeronäyttö laitteen molemmilla puolilla. Koneessa oli myös jonkinlainen muisti. Työpäivän päättyessä jokainen tarjoilija näki siitä, kuinka paljon hän oli sinä päivänä myynyt. Sen rahamäärän tarjoilija antoi työantajalle. Loput asiakkailta saamansa rahat tarjoilija sai pitää itsellään juomarahana eli tippinä.

Kun päivällistarjoilu oli päättynyt, ravintolan johtaja rouva Ferno meni kassakoneen ääreen ja käynnisti siinä päivän myynnin laskennan. Kone raksutti vaikka kuinka kauan ja tulosti kassakonenauhalle jokaisen myyntitapahtuman rahamäärän. Tulosteena syntyneen paperinauhan pituus oli noin 2 metriä tai enemmän. Samalla kone laski myyntien yhteismäärää. Kun se alkoi olla selvillä, rouva Ferno kuuli sen koneen raksutusäänen muutoksesta ja laittoi molemmat kyynärvartensa koneen näyttölaitteiden päälle siten, ettei kummaltakaan puolelta kukaan nähnyt loppusummaa. Hän itse näki sen tietysti siltä paperinauhalta, jonka hän vei mukanaan kirjanpitoon.

Seinänaapurit

Seinän takana samalla käytävällä asui kaksi nuorta naista, joista toinen oli suomalainen ja toinen saksalainen. Kun olin käynyt joogakurssin, josta kerron myöhemmin, olin kertonut siitä myös talon väelle ja mm. näyttänyt, miten istutaan Lotus-asennossa. Kerran kuulin, kun se suomalainen tyttö huusi apua huoneessaan. Hän oli kokeillut omin päin Lotus-asennossa istumista pöydän päällä, mutta oli tehnyt sen ilmeisesti liian voimaperäisesti eikä saanut jalkojaan suoristetuiksi. Minä avasin ne käsin.

Saksalaiselle tytölle joku ravintolassa syönyt turisti oli tehnyt sellaisen ehdotuksen, että tyttö jatkaisi päivätyötään ravintolassa, mutta tulisi aina sen jälkeen hänen luokseen illaksi ja yöksi. Tyttö pohti sitä ehdotusta ääneen, mutta ei kertonut, paljonko mies olisi siitä maksanut. Ehkä hinnasta ei ollut vielä neuvoteltukaan. Hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hän ei jaksa joka ilta ja kieltäytyi sillä perusteella.

Suomalaiselta tytöltä joku henkilökuntaan kuuluva saksalainen mies kysyi, onko hän koskaan käynyt Abessiiniassa. Se tyttö luuli varmaankin, kuten minäkin aluksi, että Abessiinia on jokin arabivaltio. Hän sanoi, ettei ollut käynyt siellä. Silloin mies sanoi, että se on tässä ihan lähellä ja kysyi, haluaisiko tyttö lähteä joku päivä sinne retkelle hänen kanssaan. Tyttö sanoi lähtevänsä mielellään, mutta ei tiennyt, minne joutui ja mitä hänen odotettiin siellä tekevän. Nimi "Abessinien" tulee latinan kielisistä sanoista "ab essee" = "olla ilman". Se on hiekkarannalla naturistialue, jossa ollaan alasti.

Kondiittori

Kauempana samalla käytävällä asui nuori kondiittori, joka leipoi joka aamu erilaisia leivonnaisia kahvilassa myytäväksi. Hän oli naisten suosiossa ja hänen juoruttiin elävän Syltillä naisten kustannuksella. Hänellä kerrottiin olevan jossakin muualla perhe, jolle hän lähetti aina oman palkkansa. Keski-ikäinen keittäjätär varoitti nuoria naisia "sokerileipurin vaimon kohtalosta": Rakastunut leipuri leipoo rakkalleen kaikenlaisia herkkuja, kunnes vaimo lihoo niin, että mies etsii jonkun hoikemman.

Yhtenä aamuna hän päätti leipoa rommikakun ja pyysi, että minä hakisin drinkkibaarista rommia hänen pyöreäpohjaiseen kulhoonsa. Hän näytti sormella, mihin saakka sitä pitäisi olla. Minä kun en ollut koskaan rommia maistanut ja olin utelias tietämään, miltä se maistuu, pyysin baarimikolta sitä hiukan enemmän ja join sen ylimäärän kävellessäni baarista leipomoon, joka oli talon kellarissa. Kun annoin kulhon leipurille, siinä oli rommia täsmälleen hänen pyytämänsä määrä. Leipuri joi siitä sitten itse minun nähden puolet ja laittoi loput kakkutaikinaan!

Kiusallisia kömmähdyksiä kellarissa

Ravintolarakennuksen alla oli koko talon laajuinen kellari. Kerran saksalainen keski-ikäinen tai jo sitä vanhempi keittäjätär lähetti kanadalaisen pojan hakemaan sieltä juuriharjan, jolla hän aikoi kuurata keittiön lattian. Se nainen osasi vain saksaa ja jos toinen ei ymmärtänyt, hän sanoi saman uudestaan kovemmalla äänellä. Hän neuvoi sille kanadalaiselle siihen tapaan, että kun olet mennyt raput alas kellariin, käänny ensin vasemmalle, jonkin matkan päässä käänny oikealle, sitten taas oikealle ja ota kolmannesta komerosta UUSI harja. Sitä hän korosti, että ei siis VANHAA harjaa vaan UUSI harja. Kanadalainen lähti suorittamaan saamaansa tehtävää, vaikka ei ollut ihan jokaista sanaa ymmärtänyt. Hän tuli sieltä kellarista sitten keittiöön kädessään ämpärillinen UUSIA perunoita! :)

Minun piti viedä myymättä jääneet leivonnaiset yöksi kellarissa olevaan kylmähuoneeseen. Kellariin mentiin erittäin jyrkkiä puuportaita. Siinä oli kyllä kaide, mutta kun minulla oli tarjotin kummassakin kädessä, en voinut pitää kaiteesta kiinni. Liukastuin portaikossa siten, että liuin sen selälläni alas. Muuta vahinkoa ei tapahtunut, mutta yksi kolmion muotoinen mansikkakakun pala putosi tarjottimelta lattialle ja meni kärjestään lyttyyn. Silloin muistin johtajan ensimmäisenä työpäivänä antaman ohjeen, että ravintolassa kaikki sellainen on sallittua, mitä asiakas ei tiedä. Sillä perusteella tein siitä lyttyyn menneestä kakkupalasta oikein hyvän näköisen mansikkaleivoksen. Leikkasin sen kolmion lyttyyn menneen kärjen pois, koristelin kakkupalan kermavaahdolla ja tarjosin sen sitten pomolle päiväkahvin yhteydessä. Hän oli erittäin iloinen siitä, että olin tehnyt hänelle niin persoonallisen näköisen ja herkullisen mansikka-kermaleivoksen.

Kun kerroin kellarin rapussa liukastumisesta sille keittäjättärelle, hän kertoi, että Berliinissä joku pappi oli kaatunut polkupyörällä. Aluksi pappi oli luullut, ettei ollut mitenkään loukkaantunut, mutta vuoden kuluttua hän oli selkävamman vuoksi täysin liikuntakyvytön.

Kanadalaisen vaikea tilanne katuyleisön edessä

Ravintolan pääoven edustalla oli kaksi melko lyhyttä lipputankoa, joista toisessa liehui Saksan lippu ja toisessa Schleswig-Holsteinin osavaltion lippu. Kun tuuli alkoi yltyä ja oli tulossa myrsky, kanadalainen poika sai tehtäväkseen ottaa ne liput sisälle. Kun hän oli laskemassa Saksan lippua, voimakas tuulenpuuska repäisi lippunarun hänen kädestään. Sen jälkeen lippunaru oli ilmassa vaakasuorassa ja Saksan lippu oli narun mitan päässä lipputangosta. Silloin kanadalainen keksi, että pitkävartisella juuriharjalla hän ylttää tarttumaan siihen lippunaruun. Hän haki sellaisen harjan ja kun hän sai lipun maahan, hän astui sen päälle katuyleisön katsellessa. Siitä nousikin sitten mekkala, kun nuori mies talloo Saksan lippua maassa ja osoittautui vielä englanninkieliseksi.

Ravintolan henkilöstö vapaailtoina oluttuvassa

Televisiosarjassa "Lemmen viemää" (Sturm der Liebe) hotelliravintolan henkilökunta menee usein vapaailtoinaan oluelle pieneen oluttupaan. Aivan samoin teki tuon minun saksalaisen ravintolatyöpaikkani henkilökunta. Siihen löytyy monta syytä. Varmaankin ravintola-alan ihmiset viihtyvät ravintoloissa, mutta toisaalta omalla työpaikallaan kukaan ei halua viettää vapaa-aikaansa. Ei olisi asiakkaittenkaan kannalta mukavaa, jos henkilökunta istuisi ravintolan puolella vapaa-aikanaan. Sitäpaitsi oma ravintola olisi työläisille usein liian kallis.

Kurhaus Strandhallen henkilöstön suosikkipaikka oli erään läheisen omakotitalon kellarissa oleva pieni oluttupa, jota talon leskirouva piti yksinään. Hän toivotti jokaisen tervetulleeksi, otti vastaan ensimmäisen tilauksen ja tarjoili sen pöytään, mutta sitä ei tarvinut heti maksaa. Kuten monessa etelän lomakohteessakin on (tai ainakin oli) tapana, jokaisesta tilauksesta tuli kassakoneen kuitti, joka pantiin pöydällä olevaan piikkiin. Asiakkaan pyytäessä laskun tarjoilija poisti kuitit piikistä, laski niiden summat yhteen ja pyysi sen suuruisen maksun. Mutta kun yksi ihminen ei ehdi kovin montaa asiakasta palvella, oluthana oli laitettu niin päin, että asiakkaat saivat käydä siitä itse täyttämässä lasinsa. Silloin asiakas vain ilmoitti valmistautuessaan pois lähtöön, montako lasillista tai tuopillista hän oli siitä hanasta itse ottanut. - Ettei oluttuvassa olisi kiinnitetty tarpeettomasti huomiota ulkomaalaisuuteeni, huonekaverit kutsuivat minua siellä nimellä "Dieter" tai "Herr Bothner".

Jooga-kurssi

Wenningstedtissä oli talo nimeltään "Kurmittelhaus", jossa järjestettiin turisteille erilaisia tilaisuuksia. Päivällä siellä sai kaikkien saksalaisten sairaskassojen hyväksymiä hoitokuureja, kuten hierontoja, kylpyjä yms. Iltaisin, yleensä klo 20.30 alkaen, siellä oli maksuttomia esitelmiä ja valokuvaesityksiä eri aiheista. Joka kuukauden yhtenä iltana intialainen joogi piti esityksen aiheesta "Yoga - mit praktichen Vorführungen" (Jooga - käytännöllisin esittelyin). Se kiinnosti minua ja menin sitä katsomaan. Silloin en tiennyt joogasta vielä mitään.

Kun yleisö saapui luentosaliin, sen edessä istui pöydällä vain mustiin shortseihin pukeutunut komea intialainen mies Lotus-asennossa silmät suljettuina. Hän ei sanonut meille mitään, kunnes tilaisuuden alkaessa hän avasi silmänsä ja toivotti meidät tervetulleiksi. Hän kertoi meille joogasta ja lopuksi samassa paikassa alkavasta maksullisesta alkeiskurssista. Minä innostuin ja ilmoittauduin. Alkeiskurssin tunnit olivat seitsemänä peräkkäisenä päivänä, jonka jälkeen oli mahdollista käydä vielä kuuden päivän pituinen jatkokurssi. Alkeiskurssilla opetettiin ja harjoiteltiin 17 erilaista harjoitusta, jatkokurssilla 14.

Kerron kurssien sisällöstä erillisessä artikkelissa, jolla aloitan uuden, useiden vuosikymmenten ylitse jatkuvan artikkelikokoelman "Jooga - Ayurveda - Meditointi - Mindfulness"

Olin noilla kursseilla erityisasemassa sen vuoksi, että olin kurssilaisten joukossa ainoa nuori ihminen ja ainoa ulkomaalainen. Opettaja neuvoi minulle joitakin sellaisiakin asioita, jotka eivät kuuluneet kurssiohjelmaan. Hän vei minut kerran autollaan Westerlandin keskustaan, missä hän kertoi mm. ruokailustaan ja kuinka ihmisvilinässä tulee käyttäytyä. Hän myös ehdotti, että alkaisin jooga-opettajaksi Suomessa. Siihen aikaan jooga ei ollut vielä Suomessa yleisesti tunnettu asia. Ainoastaan oopperalaulaja Tuure Ara ilmoitti Helsingin Sanomissa pienin ilmoituksin antavansa joogaopetusta. En kuitenkaan pitänyt itseäni sellaisena henkilönä, jonka näkeminen innostaisi ihmisiä joogaamaan.

Luftwaffen avoimien ovien päivä

Saksan ilmavoimat eli Luftwaffe järjesti eräänä sunnuntaipäivänä avoimien ovien päivän lentokentällä, joka oli vain parin kilometrin kävelymatkan päässä työpaikaltani. Minä ja miespuoliset työkaverini innostuimme siitä. Meitä hiukan arvelutti, pääsenkö minä ulkomaalaisena sinne, varsinkin kun Suomi ei edes kuulu Natoon. Työkaverini puhuivat minulle portilla saksaa, puhuttelivat nimellä "Dieter" eivätkä kysyneet minulta mitään, ettei aksenttini olisi paljastanut ulkomaalaisuuttani.

Pääsin sisään enkä esittänyt siellä mitään kysymyksiä, mutta keräsin mukaani erilaista värväysmateriaalia. Minulla on ne julkaisut vieläkin tallessa. A4-kokoisessa 48-sivuisessa esitteessä "Soldaten der Bundeswehr - Soldaten der freien Welt" (Saksan armeijan sotilaat - Vapaan maailman sotilaat) esitellään kaikki aselajit. Toisessa, hiukan ohuemmassa esitteessä "Offizier unserer Luftwaffe" (Ilmavoimiemme upseerit) esitellään ilmavoimat ja siellä tarjolla olevat koulutusmahdollisuudet. Yhdessä esitteessä on Luftwaffen sotilasarvot hiha- ja kauluslaattoineen. Jne.

Siihen aikaan Luftwaffen tärkeimmät konetyypit olivat "F 104 G Starfighter", jonka huippunopeus oli 2 kertaa äänen nopeus, ja hitaampi "Fiat G-91". Syltillä oli vain noita jälkimmäisiä. Yksi niistä oli siellä nähtävänä kuoriltaan avattuna.

FKK eli naturismi

Syltin hiekkaranta on noin 40 kilometrin pituinen. Siinä on monessa kohdassa parin sadan metrin pituinen pätkä osoitettu FKK:lle, joka on lyhennys sanasta "Freikörperkultur" (vapaan ruumiin kulttuuri). Suomeksi se on "naturismi". Vain niillä alueilla on luvallista olla alasti. FKK-alueita ei ole mitenkään aidattu, mutta sellaisen molemmissa päissä on kyltti, joka kieltää olemasta alastomana sen alueen ulkopuolella. Kuten jo aiemmin kerroin, puhekielessä FKK-aluetta kutsuttiin nimellä "Abessinien".

Kun kesä jo alkoi lähestyä loppuaan, päätin käydä kerran katsomassa, minkälaista FKK-rannalla on. Kävelin sen läpi vaatteet päällä uimakassi kädessä molempiin suuntiin. Se ei ole kiellettyä ja jokainenhan tulee auringonottopaikalleen puettuna ja lähtee myös pois puettuna, joten puettu kävelevä ihminen ei herätä mitään huomiota alastomien joukossa. Tuolla käynnillä minulle selvisi, että siellä ei ole mitään seksuaalista jännitystä. Sitä on vain "tekstiilirannalla", missä ollaan uimapuvuissa.

Myöhemmin Helsinkiin tuli elokuva nimeltään "Seksiä Syltillä". Minun oli pakko käydä se katsomassa. Se oli varmasti pettymys katsojille, sillä siinä näytettiin naturistirannan elämää aivan realistisesti. Esim. kun keski-ikäiset ihmiset pelaavat rannalla lentopalloa alastomina, siinä ei ole mitään seksikästä.

Alkoholi

Saksassa tavallisissa ruokakaupoissa myydään kaikenlaisia alkoholijuomia, myös väkeviä. Joku kertoi, että siellä meidän työpaikalla alkoholi maksoi 6 kertaa niin paljon kuin kaupassa, mutta siitä huolimatta turistit joivat iltaisin mielellään ravintolassa ja lähtivät sieltä sitten autoillaan majapaikkaansa.

Eräänä aamuna yksi huonekavereistani oli nähnyt aamulenkillään sellaisen onnettomuuden. jossa suoralla List-Wenningstedt -maantiellä yksi Mersu-kuski ei ollut huomannut, että tietyön vuoksi tiellä oli sulku. Hänen olisi pitänyt tehdä siinä pieni koukkaus tilapäistä tietä pitkin, mutta hän oli ajanut suoraan päin sulkua. Kun autosta ei noussut yhtään ihmistä, huonekaverini meni kauhistuneena katsomaan, onko siellä ruumiita. Siihen aikaan autoissa ei ollut turvavöitä. Kun hän oli avannut kuljettajan oven, kuljettaja oli vain hymyillen pyytänyt, että poika ei kertoisi kenellekään.

Minun ainoat kokemukseni alkoholijuomista olivat edelliseltä kesältä Saksasta. Kun nyt olin työssä ravintolassa, mielestäni oli hyvin perusteltua tutustua erilaisiin alkoholijuomiin. Jos ihminen on ravintolassa työssä, kyllä hänen kuuluu tietää, miltä esim. rommi tai Bacardi maistuu! Siellä kertomassani oluttuvassa, jossa ravintolan henkilöstö vietti vapaailtojaan, juotiin vain olutta, mutta asuinrakennuksessamme istuttiin usein iltaa siten, että tarjolla oli erilaisia snapseja. Olin myös kuullut, että on terveellistä ottaa aperitiivi ennen ruokailua. Sain alkoholikokeiluissa kaverikseni suomalaisen naisen, joka kertoi olevansa yhtä tietämätön alkoholijuomista kuin minäkin. Hänestä tuli kuitenkin kuukauden kuluessa alkoholisti. Hän jäi sinne vielä silloin, kun minä lähdin Suomeen, enkä tiedä, kuinka hänelle siellä sitten kävi. Parikymmentä vuotta myöhemmin näin hänestä Hesarissa julkaistun muistokirjoituksen, jossa kerrottiin hänen toiminnastaan alkoholistien kountouttajana.

______________________

Tämän jälkeen tarinani kesästä 1966 jatkuu vielä seuraavasti eri tiedostoissa:

Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.

© Copyright: Timo Ahjos 2020. Kaikki oikeudet pidätetään.